Kymmenen jakson mittaan venytetty Apple TV:n uusintaversio Cape Fearista kuulosti lähtökohtaisesti pöljältä idealta. John D. MacDonaldin vuoden 1957 The Executioners -kirjan pohjalta on tehty jo kaksi mainiota elokuvasovitusta.
Vuoden 1962 J. Lee Thompsonin ohjaama adaptaatio oli suoraviivainen hyvä vastaan paha -tarina, jonka keskuskolmikkoa esittivät taitavasti Gregory Peck, Polly Bergen ja Robert Mitchum. Robert De Niron tähdittämä Martin Scorsesen vuoden 1991 leffa oli puolestaan mukavan piinaava kauhujännäri.
Perjantaina kahden jakson voimin Apple TV:ssa alkava sarjaversio on reippaasti velkaa niin vuoden 1991 leffalle kuin perinteisille Hitchcock-tyylisille psykologisille trillereille. Käsikirjoittajana ja showrunnerina toimii Nick Antosca (A Friend of the Family, The Act). Sarjan tuottajia ovat Steven Spielberg ja Scorsese.
Uutuus siirtää tarinan näppärästi nykyhetkeen. Bowdenin perhettä riivaavaa Max Cady -kahelia näyttelee nyt Javier Bardem, joka nauttii karismaattisen hurmaavan mielipuolen roolista.
Bardemin tulkinta on tatuointeineen enemmän velkaa De Niron kuin Mitchumin versiolle Cadysta. Näyttelijä tekee hahmosta aiempaa moniulotteisemman – pahiksesssa on nyt tarttumapintaa myös katsojalle. Kaikkien hahmojen tarinoita reippaasti syventävä sarja saa sympatiseeraamaan jopa murhasta ja raiskauksesta 17 vuotta vankilassa istunutta Cadya.
Tutun perusjuonen lisäksi Cape Fear -sarja pohtii luontevasti esimerkiksi true crime -huumaa, julkisuutta, gaslighting-harhaanjohtamista, cancel-kulttuuria ja viraalivideopätkien hurjaa vaikutusvoimaa. Sarjassa rikollisen riivaamat voivat kyllä lukita miljoonakämppänsä lukuisat lukot ja asentaa yhä kalliimpia kodinturvasysteemejä. Kostoa hautova stalkkeri änkeää silti talon ja pään sisään nykytekniikan avulla.
Kuva: © Apple TV
Älä spoilaa -litania
Kalleinkaan lukko ei estä kännykän ja ja läppärin kautta kaikkialla vaanivaa uhkaa.
Cape Fear -sarja on kuin turboahdettu versio aiemmista versioista. Apple lähetti 10 jakson kokonaisuudesta ennakkoon katsottavaksi kahdeksan. Monisyisen tarinan kertoisi helposti lyhyemmässäkin kokonaisuudessa. Uutuus pitää silti tiukasti otteessaan, monista hölmöyksistä huolimatta.
Kierrätys laajentaa hahmogalleriaa ja kaikkien tarinoita onnistuneesti. Juonenkäänteet ovat paikoin hömelön epäuskottavia. Upeasti näytelty, absurdin pöhkö, ääriväkivaltainen ja osin aivoton, mutta silti ahdistava tekele on onnistunutta kauhutrilleriviihdettä. Äärimmäisyyksien sekaan on ripoteltu myös hitunen huumoria.
Yllätysjuonenkäänteiden määrästä kertoo kaiken tarvittavan se, että Applen ennakkokatseluiden mukana tuli 25 kohdan litania asioista, joita ei saa spoilata arvioissa. Ties mihin suuntaan sarja ehtii keikahtaa vielä kahden viimeisen jaksonsa aikana.
Martin Scorsesen elokuvassa De Niron näyttelemä Max Cady oli kiistämättä syyllinen. Wesley Strickin käsikirjoitus laittoi Samuel G. Bowden -lakimiehen (Nick Nolte) toimimaan harmaalla alueella. Hän piilotti todisteita varmistaakseen asiakkaansa vankilatuomion.
Sarjassa Cadyn puolustuasianajajana toimi vaimo Anna Bowden (Amy Adams). Aviomies Tom Bowden (Patrick Wilson) oli oikeudenkäynnissä puolestaan syyttäjänä.
Mysteereihin kuuluu myös kysymys oliko kaksikko romanttisessa suhteessa jo Cadyn oikeudenkäynnin aikana.
Kuva: © Apple TV
Javier Bardemilla on hauskaa
Sarjan luoja Antosca käsikirjoittajatiimeineen hämmentää pakkaa onnistuneen reippaasti. Alusta asti on selvää, ettei lakimiespariskunta ole yksiselitteisen hyvä. He saattavat jopa ansaita Cadyn yhä kahjommaksi muuttuvan koston.
Anna työskentelee nyt syyttömänä tuomittujen vankien asiaa ajavan organisaation palveluksessa. Entinen syyttäjä Tom on puolestaan luksuslakifirman puolustusasianajaja.
Tämän version pariskunnalla on kaksi lasta yhden sijaan, joita Cady manipuloi vaivatta. Psykopaatti saa apua yllättävältä taholta, jonka mukanaolo selittää jälkikasvun huijaamisen helppoutta.
Natalie (Lily Collias) ja Zach (Joe Anders) ovat vanhempiensa tapaan fiksuja, mutta painivat perinteistä teini-ikää pahempien ongelmien kanssa.
Päällisin puolin Bowdenin rikkaalla perheellä menee hyvin, mutta parisuhde- ja mielenterveysongelmat avaavat Max Cadylle helppoja keinoja piinaamiseen.
Javier Bardemin näyttelemä Cady on kliseinen mielipuolipahis. Vankilasta vapauduttuaan osa miehen sekoituksesta hurmaavaa niljakkuutta ja seksikästä kaaosta on tahallisen liioiteltua pintaa.
Kuoren alta löytyy psykopaatti, jonka mielenkäänteitä tai tekojen äärimmäisyyksiä ei arvaa etukäteen. Lakimiespariskunnalle on heti selvää, että mies hautoo kostoa. He joutuvat osittain pakotettuina, mutta myös omasta tahdostaan olemaan Cadyn kanssa tekemisissä.
Bardemin kaheli on kaikessa röyhkeydessään ja lumoavuudessaan myös enigma. Yhteisen menneisyyden lisäksi hänet kietoo Bowdenin pariskuntaan myös itselleen valehtelu.
Kuva: © Apple TV
Rasittaviin hahmoihin kiintyy
Cape Fear ei kaihda tehdä hahmoista epämiellyttäviä ihmisiä, jotka huijaavat muiden lisäksi myös itseään.
Bardemin aksentissa on luonnollisesti reippaasti hänen omaa äidinkieltään espanjaa, mutta myös jotain jota en osaa paikantaa.
Näyttelijä pyytelee usein haastatteluissa anteeksi kehnoa englantiaan. Se saisi luvan loppua, sillä Cadyn puhetapa on varta vasten roolia varten luotu. Se on ei-natiivilta englanninpuhujalta melkoinen saavutus.
Antosca tiimeineen on kirjoittanut kaikkien dialogin uskottavaksi juonen tahallisista ylilyönneistä huolimatta. Kahjouden alta löytyy perinteisen psykologinen trilleri. Rikkinäisiin hahmoihin kiintyy helposti. Sympatiat saa Cadyn lisäksi jopa perheen ärsyttävä teinipoika.
Pienimuotoisesti alkava piina lipsahtaa muiden juonenkäänteiden kera epäuskottavuuksiin. Ilman Bardemin mainiota näyttelijäntyötä useampi hölmöys naurattaisi. Vaikka teokset eroavat visuaalisesti ja premissiltään reippaasti, niin Cape Fearin överiydessä on jotain samaa kuin Hannibal-sarjassa.
Molempien käsinkosketeltava tunnelma pitää pauloissaan, vaikka logiikka unohtuu jo alkumetreillä.
Kuva: © Apple TV
Southern gothic ja Simpsonit
Vaikkei Bardemin versio ole saman tien Robert De Niron Cadyn tapaan full hd -hullu, niin sarja sisältää alusta asti julmaa väkivaltaa. Psykologinen kissa & hiiri -leikki ei ole kovin pelottavaa, mutta säästeliäästi annosteltua gorea kavahtaa.
Sarja hyödyntää Georgian osavaltion rehevää luontoa onnistuneesti. Espanjansammalta roikkuu kaikkialla. Se korostaa painostavaa kuumuutta, joka kiehuu myös liki joka hahmon pinnan alla. Värimäärittely tuo syvän etelän kostean lämmön kotisohvalle asti. Kuvasto pelaa myös southern gothic -elementeillä. Ahdistava tunnelma tuo mieleen myös True Detectiven ensimmäisen kauden.
Sarja kumartaa sopivasti Scorsesen elokuvalle, seisten silti tukevasti omilla jaloillaan. Pilotin ohjannut Morten Tyldum aloittaa tarinan rehellisellä pastissilla, esitellen elokuvasta tuttuja valokuvanegatiiveja muistuttavia visuaaleja.
Score hyödyntää Bernard Herrmannin ensimmäistä elokuvaa varten säveltämää teemaa, jonka säveltäjä Jeff Russo tuo onnistuneesti osaksi omaa soundtrackiaan. Musiikki on sekoitus uutta ja vanhaa, aivan kuten Russon Fargo-sarjankin score.
Tahallisen överi Cape Fear naurattaa väärissä kohdin vain musiikin takia. En liene ainoa, joka yhdistää scoren pääteeman Simpsonien vitoskauden Cape Feare -klassikkojaksoon, jossa Sideshow Bob haluaa kostaa ja murhata Bartin kuin Max Cady.
”Bart, Die, Bart” lukee saksaksi Bobin tatuoinnissa, ja jättijalkainen klovni saa haravan toisensa jälkeen naamaansa.
Kunnianosoitukset eivät tunnu itsetarkoituksellisilta. Esimerkiksi maanisesti leffateatterissa nauraa Max Cadyn sijaan loogisesti aivan joku muu. Käsikirjoittajatiimin Mad Men -veteraanit Andre Jacquemetton ja Maria Jacquemetton kiepauttavat myös ”maybe I’m the big bad wolf” -monologin olennaiseksi osaksi kokonaisuutta.
Viittaukset eivät ole olennaisia juonen kannalta. Sarja toimii ummikollekin.
Scorsesen elokuvassa olivat mukana sivurooleissa originaalin pääosanesittäjät Peck ja Mitchum. Sarja tekee saman tempun, tuoden vuoden 1991 leffan näyttelijöitä mukaan uusiin rooleihin. Spoilaamatta todetaan vain, että erityisesti yksi tuttu kasvo on olennainen osa kokonaisuutta.
Kuva: © Apple TV
Patrick Wilson revittelee
Jaksoja ovat ohjanneet myös esimerkiksi Reed Morano, Trey Edward Shults ja Amanda Marsalis.
Cape Fear on visuaaleiltaan kaukana perinteisen haljusta suoratoistobulkista. Värimaailma ja jatkuvasti elossa olevat taustat ovat poikkeuksellisen näyttäviä jopa Applen asteikolla. Uhkaava äänisuunnittelu kruunaa kokonaisuuden.
Amy Adams on tietysti roolissaan mainio. Hänen Annansa ylimielisyyttä korostaa syvän etelän rikkaan plantaasinomistajan mieleen tuova aksentti. Taikasieniä mikrodosettava Patrick Wilson on Nick Nolten nyhverölakimiestä kiinnostavampi, jonka Tom pelkää enemmän maineensa menetystä kuin perheensä puolustamista fyysisesti. Wilson saa kerrankin esitella osaamistaan kunnolla. Hän tekee Tomista hahmon, joka on valmis räjähtämään liki Max Cadyn tavoin.
Katsoja symppaa jaksosta riippuen eri henkilöitä. Luotaantyöntävästä perheestä löytyy taidokkaasti tarttumapintaa todella rasittavia teinejä myöten.
Cape Fear on alkukesän yllättäjä. Uusintaversio on periaatteessa tarpeeton. Tuttuun tarinaan löytyy kiinnostavia uusia puolia enemmän kuin tarpeeksi. Täyspöhköt juonenkäänteet antaa anteeksi mainioiden näyttelijöiden ja kiehtovan kamalan tunnelman takia.
Visuaalisesti näyttävä Cape Fear on onnistuneen monisyinen moderni tulkinta, jonka kahta viimeistä jaksoa jää odottamaan kieli pitkällä. Sarja on myös yksi niistä, jonka olisi mieluusti arvostellut vasta kun kaikki kymmenen jaksoa on esitetty.
Mainitaan vielä kahdeksan jakson perusteella, että sarjaa kannattaa katsoa tarkoitettuun esitystahtiin. Bingettämällä turboahdetuista juonikoukeroista tuli ähky.