Pertti Koivula pääsee johdattelemaan katsojat taas Onnen maahan, tällä kertaa kesäteatterinäytelmän ohjaajana Hietamalla.
Vuonna 1993 Koivula oli pääosassa Markku Pölösen samannimisessä elokuvassa, joka lähti laiskasti liikkeelle teattereissa, mutta nousi tv:ssä jymymenestykseksi.
Koivula oli jo ehtinyt murtautua esille Tuntemattoman sotilaan Lahtisena (Mollberg) ja Seitsemän veljeksen Laurina (Turkka), mutta Onnen maan myötä Koivulasta tuli tähti.
Elokuvan tarina oli kuin Koivulalle tehty.
– Taisin olla siihen aikaan ainoa näyttelijä, joka hallitsi lavatangon ja oli imenyt nuoresta lähtien itseensä sitä kulttuuria, Koivula muistelee.
– Onnen maassa omaa olivat kaikki lavatanssijutut, tajusin heti kaikki tunnelmat mitä haettiin. Oli tosi kiva ja helppo lähteä tekemään, ei tarvinnut Pölösen kanssa paljoa jutella.
Koivula oli näytellyt aiemmin yhdessä Vääpeli Körmy -elokuvassa, ja seuraava Körmy oli tulossa päällekkäin Onnen maan kanssa, oli pakko valita jompi kumpi.
– Mutta kun sain Onnen maan käsiksen, olin heti että jumankauta! Jos tämä saadaan kunnolla filmille talteen, syntyy jotain mahtavaa.
– Onnen maan kuvaukset Rääkkylässä menivät niin onnellisten tähtien alla, ettei mitään rajaa. Kelitkin olivat aina täsmälleen käsikirjoituksen mukaan: silloin paistoi kun piti paistaa, ja sadekin tuli juuri oikealle kuvauspäivälle.
– Kivenpyörittäjän kylä oli sitten toinen ihana kesäretki Pohjois-Karjalaan. Se jäi toki mieleen myös vähemmän kivasta syytä, kun piti lihottaa elokuvaa varten. Nelikuukautisen esikoispojan ulkoiluttaminenkin oli riski lihomiselle!
Hietamalla Koivula on tutussa näytelmässä, mutta samalla uuden edessä.
– Pyydettiin minua Onnen maan päärooliin Tenho Hirvolaksi myös täksi kesäksi Kievariin, mutta se nyt vaan oli 30 vuotta myöhässä, samastun enemmän jo näytelmän Ukkiin. Kysyin vastaan: mitä jos ohjaisin?
– Ei ole ennen tullut ohjaaminen mieleenkään, mutta nyt vaan tuli.
Ennen kauden alkua, kun harjoitukset alkavat vasta saada vauhtia ja lavastukset ja puvustukset ovat alkutekijöissään, Koivula vaikuttaa täysin stressittömältä mieheltä.
– On niin hyvä henki porukassa! On löytynyt erittäin hyviä ja rooleihinsa sopivia näyttelijöitä.
Olo on huoleton, ei muuta kuin ottaa yleisön sisään!
Ihan vain Pertti Koivulana täytyy tämä homma hoitaa.
– Nopea ja tehokas tämä prosessi kyllä on, mutta semmoisia ovat kesäteatterit aina.
Näytelmän avainhenkilöt ovat konkareita sekä laulajina että näyttelijöinä. Päärooleissa on varkautelainen pariskunta Petri Hervanto ja Tiina Räsänen, tangokuninkaallisia kumpainenkin.
Mukaan löydetyt paikalliset tekijät ovat kokeneita harrastajia, näytelmälle tärkeät lapsetkin ovat näytelleet aiemmin.
– On ollut hauska seurata kuinka innoissaan pojat ovat olleet, itsekin kun aloitin varhain. 9-vuotiaana tiesin että minusta tulee näyttelijä.
Ensimmäiset muistot oikeasta teatterista olivat kun Rovaniemeltä tuli Ranualle seurue esittämään Dario Fon ja Mika Waltarin näytelmät.
– Kun sitten myöhemmin pääsin harrastajana Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas -elokuvaan, oikeat näyttelijät kannustivat hakemaan teatterikouluun. Mulla oli aluillaan opettajaopinnot, kun olin ajatellut että kunnon ammatti pitää hommata. Ei pitänyt motivaatio sillä puolella, näytteleminen vei. Ekalla yrittämällä pääsin teatterikorkeaan sisään, enkä ole hetkeäkään valintaani katunut.
Ura lähti viemään. Etenkin 90-luku oli hurjaa aikaa, tuli Jussi-palkinto parhaasta miespääosasta (Kuningasjätkä 1998) ja tv:ssä Koivula oli joka viikko jollain kanavalla.
– Jossain välissä lähdin keikkailemaan myös laulajana, kiertelin ravintoloita ja lavoja. Tahti oli siinäkin kova, keikkoja oli satamäärin kaiken muun työn lisäksi.
– Sitten kun freelancerin jatkuva säätäminen alkoi väsyttää pyysin kiinnitystä Helsingin kaupunginteatterista ja sain myös. Sieltä ei sitten enää ehtinytkään pikkurooleja lukuun ottamatta elokuviin tai teeveseen, niin tiivistä aikaa se teatterissa oli.
20 vuoden kaudesta Helsingin kaupunginteatterissa näyttelijän mieleen on jäänyt esimerkiksi lastennäytelmä Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset. Se meni pitkään täysille katsomoille, ja kävipä presidentti Tarja Halonenkin katsomassa. Siitä taas seurasi kutsu esiintymään Halosen syntymäpäiväjuhliin, kappaleena Köyhän leskiäidin poika Rymättylästä.
– 39 askelta oli myös muistettava juttu, se vaati näyttelijätyöltä jo virtuositeettia.
– Pieni merenneito -musikaali oli sekin hauska tehdä. Siinä oli iso koneisto, ja mielettömän lahjakkaita nuoria ihmisiä mukana.
– Laitosteatterissa tulee kuitenkin aika harvoin sellainen näytelmä vastaan, jossa kaikki on kohdillaan. No nyt! -rooleja on harvoin. Kaikki muu on totista työtä, jonka tietysti yrittää tehdä mahdollisimman ammattitaitoisesti.
Kun eläkeikä Helsingissä jo lähestyi, Rovaniemeltä soitettiin Koivulalle ja kysyttiin kiinnostaako Tevjen rooli Viulunsoittaja katolla -musiikkinäytelmässä.
– Kiinnosti sen verran, että irtisanouduin Helsingistä ja lähdin pohjoiseen. Viulunsoittajasta tuli kova yleisömenestys Rovaniemellä, ja nyt eläkekin jo juoksee.
– Tällä hetkellä mitään paljastettavaa tulevista töistä ei ole. Noh, pari äänikirjaa on tulossa luettavaksi. Missään tapauksessa en näitä hommia lopeta, joten katsellaan mitä tulee vastaan.
Ensimmäinen ohjaustyö on pistänyt näyttelijäkonkarin miettimään.
– Sen olen päättänyt etten ala näyttelemään suurta ohjaajaa. Ihan vain Pertti Koivulana täytyy tämä homma hoitaa.
– Minulla ei ole auktoriteettiongelmaa, eli otan kyllä ehdotuksia muilta vastaan. Ei voi ennakolta tietää miten ihmiset näyttelevät, esimerkiksi millaiset rytmit niillä on. Joustoa ja väljyyttä pitää ohjauksessa olla.
– Näyttelijä on teatterissa kuningas, päättää mitä hommasta lopulta tulee. Ohjaaja voi päättää tietyistä raameista, sijoittelusta ja sellaisesta, mutta ohjaajan ei parane alkaa vänkäämään näyttelijän kanssa. Otteen on oltava rento.
– Teatterihan on oikeasti vaikeata, kun on niin monta liikkuvaa osaa, vaikea saada kaikki kohdilleen. Sitten kun se onnistuu, elävää teatteria ei voita mikään.
Ohjaaja ehtii vierailemaan myös lavalla, tällä kertaa tulkitsemassa Reijo Taipaleen elokuvassa laulamia tangoja.
– Vaan en ole Reijo Taipale, tämä on joku ihan muu tangokuningas. Ei Taipaletta voi kukaan tosissaan esittää. Sinänsä minulla on kyllä lavalaujan rutiinit hallussa. Kiivaimpaan keikka-aikaan tein 800 laulukeikkaa viiden vuoden aikana.
– On pyydetty nytkin yhteen bändiin solistiksi, mutta enhän minä enää semmoista jaksa. Ajaminen räntäsateessa on nuorempien miesten hommaa.
– Pikkukeikkaa teen silloin tällöin, viimeksi Kyösti Mäkimattilan juhlaristeilyllä muun muassa Eino Grönin ja Leif Lindemanin kanssa.
Onnen maa on Koivulalle neljäs peräkkäinen kesä Kievarissa, seutu on käynyt tutuksi.
– Autolla tai pyörällä olen ajellut tutkimusmatkoilla pikkuteitä pitkin, ja lähipalvelut löytyvät Äänekoskelta ja Hirvaskankaalta.
Kesän kokonaisuuden täydentää vapaa-ajan menoista rakkain. Koivula on tunnettu intohimoisena lavatanssiharrastajana, ja tämä pitää edelleen kutinsa.
– Kyllä kesäteatterihommista tansseihinkin ehtii. Joskus esitysten jälkeenkin, mutta parhaiten lauantaina kun silloin on vapaata, tai sunnuntaina jolloin on vain päivänäytös.
– Lavojen läheisyys kruunaa koko homman. Mikäs täällä on ollessa kun on kiva kämppä, luontoa ihmeteltäväksi ja mukava porukka ympärillä. Juuri tällaista yhteisöllisyyttä olen kaivannutkin eläkkeelle jäätyäni.
Musiikkinäytelmä Onnen maa Kartanokievarissa 17.6.–2.8. Ohjaus Pertti Koivula, päärooleissa tangokuninkaalliset Petri Hervanto ja Tiina Räsänen.