Mart Laar

Metsäveljet. Aseellinen vastarinta rautaesiripun takana toisen maailmansodan jälkeen

Suom. Petteri Aarnos. IlmaPress 2025, 295 s.

Puna-armeija eteni vastustamattomalla voimallaan keväällä 1944 Saksan itärintamalla, Baltian ja Mustanmeren välissä. Jo aiemmin saksalaisia piinannut sissisodan liekki roihahti silloin alueella vahvemmaksi kuin koskaan aikaisemmin.

Virolaisilla, latvialaisilla, liettualaisille, puolalaisilla ja ukrainalaisilla oli Saksan miehityskautta edeltävältä neuvostohallinnon ajalta täysi tieto siitä, millaista oli elämä ”isä aurinkoisen”, Stalinin alaisuudessa. Ne, joilla oli kykyä, uskallusta, mahdollisuuksia sekä palava rakkaus isänmaahan ja vapauteen, painuivat maan alle, tarttuivat aseisiin ja liittyivät sissiosastoihin.

Venäläismiehitystä vastustaneiden sotilaallisten ryhmien olemassaolo Neuvostoliiton valtaamilla Itä-Euroopan alueilla on yhä edelleen historian muistutus siitä, etteivät näiden maiden kansalaiset tervehtineet laajassa mitassa punakonetta vapauttajana, vaan verisenä riistäjänä ja alistajana.

Paikoin alettiin puhua ”kirotuista sotilaista”.

Viron entinen pääministeri, poliitikko ja historiantutkija Mart Laar on koonnut toisen maailmansodan jälkeisen itäeurooppalaisen sissisodankäynnin eri vaiheet yhdeksi, nykyisessä Euroopan tilanteessa pysäyttäväksi ja synkäksikin kokonaisteokseksi.

Sissit, joita Baltian maissa tavattiin kutsua metsäveljiksi, olivat joukko, jolla ei ollut omaa univormua, korkealle edennyttä komentorakennetta eikä edes selkeää kuvaa ympäröivien tapahtumien kokonaisuudesta.

Paikoin alettiin puhua ”kirotuista sotilaista”, jotka mieluummin elivät inhimillisesti katsoen surkeaa elämää hengenvaarassa, nälässä, taudeissa ja kuolemassa kuin venäläisten vapaudenriiston kohteina.



Suurin osa sisseistä operoi Baltiassa, Puolassa ja Ukrainassa laajoilta metsäalueilta tai soilta käsin. Kaikkiin mahdollisiin neuvostovallan keskittymiin tehtiin yllättäviä ja mahdollisuuksien mukaan laajojakin iskuja.

Esimerkiksi Ukrainassa 27. huhtikuuta 1945 kolme sissiryhmää hyökkäsi Radehivin kaupunkiin. Tie- ja viestiyhteydet ulkomaailmaan katkaistiin ja kaupungin keskustassa sijaitsevaan salaisen poliisin NKVD:n päämajaan iskettiin puutarhojen ja takapihojen kautta edeten. Päämaja tuhottiin panssarinyrkeillä ja käsikranaateilla, jonka jälkeen Radehivissä sijainnut keskitysleiri vapautettiin.

Yleisen sekasorron vallassa sissit poistuivat sen jälkeen kaupungista nopeasti, yhdessä 200 vapauteen juosseen vangin kanssa.

Itä-Euroopan laaja sissivastarinta eteni Moskovassa Stalinin pöydälle, ja hän yritti pyyhkäistä heidät olemattomiin. Baltian maissa ja Ukrainassa 73 700 sotilasta sekä suuri joukko miliisejä ja alueiden kommunistisia yhteistoimintamiehiä sai toisen maailmansodan jälkeen käskyn tukahduttaa vastarinta.




Virolaiset sissit piileskelivät usein maakuopissa. Kuvan korsu on Suomesta Rukajärven tienoilta. Varpu Strengell

Laar kertoo kirjassaan monista yksittäisistä, legendan aseman saaneesta metsäsisseistä sekä heidän toivottomalta tuntuneesta kurjasta arjestaan jatkuvissa taisteluissa ja paljastumisen pelossa.

Metsäpiiloissa sissit viettivät todella karua elämää asuen taivasalla, maakuopissa tai korsuissa. Apua, kuten terveydenhuoltoa, ruokaa ja vaatteita, taistelijat saivat lähikylien asukkailta, jotka paljastuessaan joutuivat maksamaan omalla hengellään ja vapaudellaan yhteistyöstä.

Aika ajoin puna-armeija sai selville piilopaikat ja iski niihin. Seurauksena oli yleensä molemminpuolinen verilöyly, jonka aikana esimerkiksi maakuoppaan saarroksiin jäänyt metsäsissi mieluummin kuoli maakasojen alle tukehtuen kuin antautui venäläismiehittäjille.

Monet metsäveljistä jäivät kiinni ja teloitettiin, mutta osa selvisi hengissä, toki sissitoiminnan jo päättäneenä, neuvostovallan romahduksen jälkeiseen aikaan saakka.

Mart Laar on tehnyt suuren palveluksen palauttamalla kirjallaan mieliin Itä-Euroopan vapaustaistelijat, joiden olemassaolo muistettiin suomettuneessa Suomessakin, mutta joiden nimiä ei meilläkään luonnollisesti ollut hyvä juuri ääneen lausua.