Mikä Nobel-kirjailijan teos sijoittuu vuoristoon ja tuberkuloosiparantolaan? Jos tämä olisi tietokilpailukysymys, oikeita vastauksia olisi kaksi: Thomas Mannin nyt jo satavuotias Taikavuori tai viime syksynä suomeksi ilmestynyt Olga Tokarczukin Empusion – Kauhua keuhkoparantolassa. Kirsi on kirjoittanut blogiimme lukupäiväkirjansa Taikavuoren lukemisesta, nyt on Empusionin vuoro.

Romaanin nimi Empusion on yhdistelmä sanoista empusa, naisdemoni, ja symposion, vapaiden miesten keskustelutilaisuus antiikin Kreikassa. Nimeen tiivistyy kirjan tarina: keuhkoparantolan pitkinä joutilaina hetkinä miehet keskustelevat, ja riippumatta aiheesta puhe päätyy lopulta aina naisiin. Ja naiset taas – paitsi häiritsevät heitä demoneina – ovat heidän näkökulmastaan paljon alhaisemmassa asemassa, tiedoiltaan, taidoiltaan, moraaliltaan.

Empusionin tapahtumapaikkana on Görbersdorfin vuoristokylä Sleesiassa. Syyskuussa 1913 sinne saapuu 24-vuotias puolalainen insinööriopiskelija Mieczysław Wojnicz parantuakseen tuberkuloosista. Nuorempi Nobel-kirjailija (vuodelta 2018) kumartaa tarinallaan vuonna 1929 Nobelin voittanutta Mannia ja hänen Taikavuortaan – ja pyllistää sille kirjoittamalla vahvasti feministisen teoksen. ”Luulen, että kirjoitin Empusionin vähän vihaisena ja kiukkuisena”, Tokarczuk on kertonut haastattelussa.

Görbersdorf, nykyinen Sokołowsko, sijaitsee Lounais-Puolassa, kirjan tapahtuma-aikaan alue kuului Preussille. Sinne perustettiin 1854 maailman ensimmäinen sanatorio tuberkuloosia sairastaville. 570 metrin korkeudessa sijaitseva ja vuorten ympäröivä, tuuleton laakso oli oivallinen paikka parantua tai saada helpotusta taudin oireisiin.

Görbersdorfin komea sanatorio on nykyisin ainakin osittain raunioitunut. Kuva vuodelta 2014 Wikimedia Commons.

Herrainpensionaatissa siemaillaan Schwärmereita

Mieczysław Wojnicz on varhain äidittömäksi jäänyt, isän ankarasti mieheksi kasvattama, ja kun poika ei täytä isän toiveita ja tämän upseeriveljen antamaa mallia, häntä kiidätetään lääkäriltä toiselle tutkittavaksi. Nyt on vuorossa vähintään puolen vuoden mittainen parantolajakso syksyyn kääntyvässä vuoristoilmastossa. Mieczysław asettuu Wilhelm Opitzin omistamaan Herrainpensionaattiin ja tulee samalla vedetyksi osaksi täysihoitolan miesten piiriä, jonka keskusteluja hän seuraa lähes kaikkia muita nuorempana ja enimmäkseen sivusta. Tokarczuk kuvailee herkullisen ironisesti itseriittoisia pensionaattivieraita ja heidän käytöstään.

Äreä mutta lopulta ymmärtäväinen parantolan tohtori määrää Mieczysławille kävelyretkiä, vesihoitoa ja hallimakuuta sekä maltillisesti lääkkeitä. Pensionaatin isännän Opitzin tarjoama ”lääke” on Schwärmerei-likööri, jota nautitaan ruokailun jälkeen mutta pian muutenkin. Sen ihmeaine on peräisin ”kaljupäistä” eli madonlakki-sienistä.

Kauhua keuhkoparantolassa

Heti  Wojniczin ensimmäisenä kokonaisena päivänä Görbersdorfissa pensionaatin ruokasalin isolla pöydällä makaa omistajan vaimo – hirttäytyneenä ja kuolleena. Uhka asettuu vuoristokylän ja Empusionin tarinan ylle ja kirjan alaotsikko ”Kauhua keuhkoparantolassa” alkaa toteuttaa itseään. Tarinan mystiikka on tuttua myös Tokarczukin aikaisemmista romaaneista, joista blogissamme on jutut teoksista Alku ja muut ajat sekä Aja aurasi vainajain luitten yli.

Empusionin kertojat ovat ”seinien, lattioiden ja kattojen nimeämättömiä asukkaita”, kuten heidät romaanin henkilöluettelossa nimetään. Niinpä Mieczysław Wojniczin esittelykin kirjan alussa alkaa kengistä:

Pian laatoille ilmestyy vasen kenkä, se on ruskeaa nahkaa, ei enää aivan uusi, ja kohta sen rinnalle tulee toinen, oikea; se näyttää ensimmäistäkin kuluneemmalta, kärki on naarmuilla, ja päällinahassa siellä täällä on pieniä, vaaleampia läiskiä. Kengät epäröivät hetken paikallaan, mutta sitten vasen ottaa askeleen eteenpäin.”

Empusionissa on minulle Marisha Rasi-Koskisen romaanista REC tuttu vertaus Möbiuksen nauhaan esimerkkinä ihmisen kyvyttömyydestä ymmärtää näkyvän maailman ulkopuolella olevaa:

Lattakaiset, jotka elävät nauhan pinnalla, elävät de facto kaksiulotteisessa maailmassa ja uskovat, että heidän maailmansa ei pääty ikänä. Vaan entä jos ihmiset, niin kuin me täällä, olemme yhtä lailla suljetut kolmeen ulottuvuuteemme ja täysin vailla tietoa oikeasta todellisuudesta, joka toimii neljässä ulottuvuudessa?”

Wojnicz kuulee pensionaatin ullakolta ääniä ja kokee, että ympäröivä maisema tarkkailee häntä. Juuri tarkkailua hän, lääkäreiden tutkittavaksi lapsesta asti viety, on aina pelännyt. Maisema ei vain tarkkaile, vaan ”maisema voi myös tappaa ihmisen”. Kerran vuodessa tapahtuukin jotakin kauheaa, sillä ”maisema vaatii uhrinsa”.

Kätketty ja hävetty seksuaalisuus ympäröi kylää samalla tavoin kuin vuoret. Maisemaa ja syksyn etenemistä Mieczysław Wojnicz seuraa ihaillen, kätketyn seksuaalisuuden merkeistä ahdistuen. Vuorilta kuuluu kiimaisen uroshirven mylvintää ja löytyy Tunschiksi kutsuttuja Puppeja, nukkeja, kivistä, sammaleesta, oksista, puunkuoresta, sienistä, lehdistä ja savisesta maasta rakennettuja naisen korvikkeita, joihin miilumiehet purkivat halunsa. Tämä ahdistaa Mieczysławia, joka on opetettu kätkemään kaiken elintoimintoihin viittaavan ja myös itsensä muilta.

Nainen – pelottava ja alhainen

Herrainpensionaatissa ja kävelyretkillä keskustellaan Euroopasta, demokratiasta, kansallisvaltioista, kielestä, uskonnosta, modernista taiteesta – ja lopulta aina naisista. Puutteessa eletään ja naista halveksitaan. Samalla nainen merkitsee miehille uhkaa. Lukemattomat ovat ne tavat, joilla Schwärmereita siemailevat pensionaatin vakiasukkaat soimaavat naissukupuolta, jonka ”olemassaolon oikeuttaa vain äitiys”. Naiset ovat tunteita ja ruumista, vailla kykyä järjelliseen ajatteluun. Riemullista ja surullista on kirjan lopusta havaita, että kirjan naisia koskevat lausumat ovat lainauksia historian merkkihenkilöiksi korotetuilta filosofeilta tai kirjailijoilta Shakespearesta Sartreen. Kaikkiaan listassa on 36 miehen nimet. Keneltä lie tämä repliikki:

Tehkää koe: sopivan tilaisuuden tullen mainitkaa naisen läsnä ollessa jonkun teille tärkeän kirjailijan nimi ja kysykää, mitä nainen hänestä ajattelee. Mitä enemmän te itse jotakuta arvostatte, sitä vähemmän naiset häntä arvostavat, ja syy tähän on se, että naiset etsivät kirjallisuudesta tekosyytä päästä lietsomaan affektejaan, korkeimmat ideat he sen sijaan jättävät rauhaan. Naiset ovat heikkoina sellaiseen kirjallisuuteen, joka vaarallisella tavalla hyörii ihmissuhteiden ja varsinkin miesten ja naisten välisten suhteiden ja niissä tapahtuvan emotionaalisen ja ruumiillisen vaihdon ympärillä.”

Empusion on yllättävä ja sisällöltään rikas. Tarinankertojana Tokarczuk on lyömätön ja samalla hän nostaa pintaan kiinnostavaa historiaa jaetusta Puolasta ja Euroopasta, joka resonoi tähänkin päivään. Kirja herättää ajatuksia eurooppalaisuudesta, jaetusta Puolasta, kansallisvaltioiden vaikutuksesta sotiin.

Erityinen kiitos kuuluu kirjan suomentajalle, Tokarczukin luottokääntäjälle Tapani Kärkkäiselle, jonka jäljiltä teksti tekee kunniaa Nobel-kirjailijalle.

Olga Tokarczuk on haastattelussa kertonut viha-rakkaus-suhteestaan Mannin Taikavuoreen. ”Olen lukenut sen viisi-kuusi kertaa teini-iän jälkeen, ja joka kerta luen sitä eri tavoin.” Hän kertoi, miten häneen vaikutti se, että kirja sivuutti hänen kokemuksensa sekä ihmisenä että lukijana. Se sai myös ymmärtämään, miten seistessään tyttönä isänsä kirjahyllyn edessä suurin osa romaaneista käsitteli vain miesten välisiä ongelmia.

  • Olga Tokarczuk: Empusion – Kauhua keuhkoparantolassa
  • WSOY, 2024
  • Puolankielinen alkuteos Empuzjon: Horror przyrodoleczniczy, 2022
  • Suomennos Tapani Kärkkäinen
  • 368 s./10 t 15 min
  • Äänikirjan lukee Satu Paavola

⭐⭐⭐⭐⭐

Rating: 5 out of 5.

Aiheeseen liittyy