DISCLOSURE DAY
Ensi-ilta: 10.6.2026
Alkuperäisnimi: Disclosure Day
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: David Koepp
Pääosissa: Emily Blunt, Josh O’Connor, Colin Firth, Eve Hewson & Colman Domingo
Pituus: 146 minuuttia
Ikäraja: K12
Hollywoodin tunnetuimpiin ohjaajiin lukeutuva Steven Spielberg on ohjannut pitkän uransa aikana mitä moninaisimpia elokuvia, mutta yksi genre on tuntunut vetävän häntä puoleensa yhä uudestaan ja uudestaan. Tuotteliaan uran aikana Spielberg on ohjannut lukuisia tieteiselokuvia niin tekoälystä, virtuaalitodellisuudesta kuin geenimuuntelusta, mutta ihmiskunnan ensikosketuksesta Maan ulkopuolisen sivilisaation kanssa on käsitelty vuosien varrella peräti kolmen elokuvan voimin.
Ohjaajan uusi Disclosure Day (2026) saapuu Kolmannen asteen yhteyden (1977), Maailmojen sodan (2005) ja E.T.:n (1982) jatkoksi käsittelemään tuttua aihetta, joka on ollut ohjaajalle lähellä sydäntä jo vuosikymmenten ajan. Tällä kertaa aihetta tarkastellaan kuitenkin hieman toisenlaisesta näkökulmasta, joskin Spielbergin tuotannoissa jo pitkään näkynyt optimismi on edelleen vahvasti läsnä.
Valitettavasti pelkkä optimismi ei vain aina riitä.
Kuva: © Universal Pictures
Myhkäisen salaista toimintaa
Steven Spielbergin omaan ideaan perustuvan Disclosure Dayn on käsikirjoittanut valkokankaalle ohjaajan kanssa monessa mukana ollut David Koepp, joka on parhaimmillaan vastannut muun muassa Jurassic Parkin (1993) ja Vaarallisen tehtävän (1996) kaltaisista klassikoista. Käsikirjoittajan viimeaikaiset tuotokset eivät ole sen sijaan yltäneet enää aivan samalle tasolle, eikä hänen viimeisin suoranaisesti muuta tasapaksua putkea.
Disclosure Day on rakennettu yhdeksi valtavaksi mysteeriksi, josta ei suoraan sanoen kannattaisi tietää hirveästi etukäteen. Toisaalta jo elokuvan oma markkinointi on paljastanut niin aihepiirin kuin salaisuudet kuukausia ennen ensi-iltaa, mikä tuntuu nyt elokuvan nähneenä hieman ihmeelliseltä – joskaan ei Hollywoodin markkinointikoneiston tuntien yllättävältä – ratkaisulta.
Mutta Disclosure Day nojaa juuri tähän suureen mysteeriin, jota pidätellään katsojalta lähes viime metreille saakka.
Kuva: © Niko Tavernise/Universal Pictures & Amblin Entertainment
Juoni seuraa kahta henkilöä, Emily Bluntin esittämää meteorologi Margaretia ja Josh O’Connorin kyberturvaekspertti Danielia, jotka molemmat joutuvat salaperäisen Wardex-organisaation ja sitä johtavan Noahin (Colin Firth) jahtaamaksi. Samaan aikaan karkumatkansa aikana kaksikko alkaa kokea outoja ja käsittämättömiä asioita, joille ei tunnu löytyvän mitään järkiperusteisia selityksiä.
Ja se jos mikä hämmästyttää ja kummastuttaa pientä katsojaa.
Tai tarkemmin ottaen hämmästyttää vain siksi, että hahmoille ja siten katsojalle näitä palasia paljastetaan yksi mitätön muru kerrallaan. Periaatteessa mikään ei estäisi asiasta tietäviä henkilöitä kertomasta asiaa välittömästi, mutta elokuvan koko teho perustuu juuri tähän keinotekoiseen salamyhkäisyyteen. Ilman sitä Disclosure Daysta katoaisi kaikki jännite, kun katsojan ei tarvitsisi enää arvuutella, mistä on oikein kysymys. Kyseessä on tietenkin ihan elokuvissa perinteisesti käytetty kerrontakeino, joka toimii tämän elokuvan kohdalla vielä alkupuolella ihan hyvin.
Mutta kun juoni ei oikeastaan muuttuisi mitenkään, vaikka kaikki paljastettaisiin katsojalle jo alusta aikana, ei paljastus ja siten loppuratkaisu voi oikeastaan muuta kuin lässähtää. Monien M. Night Shyamalanin elokuvien lailla käsikirjoitus panostaa kaiken Disclosure Dayn verhottuun käänteeseen, jolla ei lopulta ole juuri minkäänlaista relevanssia koko muun toiminnan kanssa. Se oikeastaan päinvastoin saa vain koko muun elokuvan tuntumaan vielä entistä kehnommalta.
Kuva: © Universal Studios
Jatkuvaa touhuamista
Väkinäinen salamyhkäisyys ei jää kuitenkaan Disclosure Dayn ainoaksi ongelmaksi, vaan juonen koko rakenne toistaa itseään alusta alkaen. Päähenkilöiden karkumatka on pitkälti koko elokuvan pointti, joten hahmot täytyy pitää liikkeessä. Tai oikeastaan mikään ei pakota pitämään heitä liikkeellä, sillä elokuva voisi myös käsitellä suvantovaiheiden aikana niitä monia teemoja, joita se myös on yrittänyt kovasti markkinoida. Näihin ei silti paria sivulausetta lukuun ottamatta oikeastaan koskaan pureuduta, joskin ne ovat silti melkein elokuvan mielekkäintä antia.
Sen sijaan David Koepp on yhtä kärsimätön kuin nykyinen elämäntapamme, eikä käsikirjoitus malta pysähtyä hengähtämään. Karkurit ennättävät hädin tuskin uuteen piilopaikkaan, kun seuraava toiminnallinen kohtaus täytyy saada jo käyntiin. Tämä muuttuu nopeasti puuduttavaksi ja vähän liian näkyvän keinotekoiseksi tavaksi työntää kerrontaa eteenpäin.
Toimintakohtauksissa ei itsessään ole suoranaisesti vikaa, mutta kun seuraavan samankaltaisen takaa-ajon tietää tapahtuvan taas vartin päästä, ei niille ole lopulta oikein mitään virkaa. Toki ne pakottavat hahmot taas eteenpäin ja tuovat katsojan eteen jotain liikehdintää, mutta aivan kuten jatkuvan salamyhkäilyn kanssa, ne eivät lopulta palvele kokonaisuutta, kehitä hahmoja tai vaikuta millään tavalla relevantilta.
Koepp vain touhuaa touhuamisen ilosta.
Kuva: © Universal Pictures
Ja sen tarpeettomuus vain korostuu niissä vähäisissä kohtauksissa, joissa Disclosure Day lopulta käsittelee teemojaan vähänkään syvemmin. Koepp tarkastelee ensikohtaamista niin jumalallisesta näkökulmasta kuin yleisinhimillisellä tasolla, joiden kautta nostetaan ihan mielenkiintoisia ajatuksia ja pohdintoja. Näille ei kuitenkaan kaksi ja puolituntisen keston aikana ole siunattu kuin ehkä minuutti tai pari ruutuaikaa, joten ne eivät suoranaisesti nouse järin suureen osaan. Eikä muu elokuvakaan oikein tätä tue kuin hyvin pinnallisella tasolla, mikä näkyy tympeän karrikoituna vapauden ja rajoituksen vastakkainasetteluna.
Kenties Koeppilla oli aiheesta jotain enemmänkin sanottavaa jossain niistä 42 eri käsikirjoitusvedoksessa, mutta valkokankaalle niistä päättyi vain murusia.
Disclosure Day on lisäksi tyyliltään hyvin spielbergmäinen juurikin sen naiivissa optimismissa, joka teki esimerkiksi E.T.:stä niin viehättävän. Mutta E.T.:n etuna olivat lasten kautta kerrottu maailma, johon tuo naiivius sopi täydellisesti.
En väitä, etteikö naiivius ja empatia olisi voimavaroja myös meille aikuisille, eritoten nykyisessä maailmantilanteessa, mutta Disclosure Dayn ongelma ei ole niinkään sanomassa. Se kumpuaa pikemmin siitä, että elokuvan aikuiset ihmiset käyttäytyvät ja puhuvat kuin lapset. Elokuva oikeastaan tuntuu monin paikoin juuri henkiseltä jatko-osalta E.T.:lle, mutta jostain syystä käsikirjoituksessa lapsiksi kirjoitetut hahmot on vain korvattu aikuisilla.
Hahmoista sentään Emily Blunt tekee ihan vakuuttavan roolisuorituksen hämmentyneenä henkilönä, jonka oma käsityskyky ei pysy enää muuttuneen todellisuuden perässä. Muiden rooleissa ei niinkään ole mitään vikaa ja näyttelijät suoriutuvat tehtävistään itsevarmasti, mutta muut tulkinnat eivät juurikaan jää mieleen. Toisaalta myöskään käsikirjoitus ei anna useimmille hirveästi tilaa pullistella näyttelijälihaksiaan.
Kuva: © Universal Pictures
Tuhnuksi jäävä paljastus
Disclosure Dayn elokuvalliset annit ovat sen sijaan vahvat, mikä ei ole ohjaajan osalta suoranainen ihme.
Yhdessä luottokuvaaja Janusz Kaminskin kanssa elokuva on Spielbergille ominaisen eteerinen, joka saa sommitelmat tuntumaan paikoin taianomaisilta. Pehmeiden valojen verhoamat kohtaukset sopivat yleisesti ottaen hyvin elokuvan teemaan, ja näitä tuetaan upeasti niin ikään Spielbergin vanhan hovimuusikon ja eläkkeeltä tätä varten palanneen John Williamsin sävellyksillä.
Hyvät tuotantoarvot eivät kuitenkaan pysty pelastamaan elokuvan lopulta kovin ontoksi jäävää käsikirjoitusta, joka lepää täysin tarpeettoman salamyhkäisyyden varassa. Yhdistettynä jatkuvaan kiireeseen Disclosure Day typistyy tympeän pitkäksi takaa-ajoksi, jonka päätteeksi ei koe saaneen riittävästi vastinetta saati tyydyttäviä vastauksia.
