Suomen metsissä ja kallioilla lojuu lukemattomia siirtolohkareita eli jääkauden kuljettamia kivijärkäleitä, jotka ovat joskus päätyneet paikkoihin, joissa niiden ei loogisesti pitäisi olla.
Osa niistä on täysin arkisia, mutta joukossa on myös hämmästyttäviä erikoisuuksia, kuten Ruokolahden Kummakivi.
Kummakivi näyttää ensi silmäyksellä uhmavan fysiikan lakeja. Noin seitsemän metriä pitkä ja viitisen metriä korkea, arviolta 500 tonnia painava lohkare lepää kuperan silokallion päällä niin pienellä kosketuspinnalla, että sen voisi kuvitella keikahtavan pienestäkin tönäisystä.
Todellisuudessa kivi on täysin liikkumaton – se ei hievahda, vaikka sitä yrittäisi työntää.
Selitys siirtolohkareille löytyy jääkaudesta. Noin 11 000–12 000 vuotta sitten vetäytyvä mannerjää kuljetti Kummakivenkin mukanaan ja jätti sen sulamisvaiheessa nykyiselle paikalleen. Kallion sileä ja kupera muoto sekä lohkareen painopiste tekevät kivestä yllättävän vakaan, vaikka se näyttääkin epätodennäköiseltä.
Kummakivi kuuluu laajempaan joukkoon suomalaisia siirtolohkareita, joita on nimetty, tutkittu ja osin suojeltu. Wikipedia listaa niitä kymmeniä, ja joukkoon mahtuu hyvin erilaisia ilmiöitä.
Suurimpien joukossa on esimerkiksi Turun edustalla sijaitseva Kukkarokivi, joka on Suomen tunnetuimpia massiivisia siirtolohkareita. Toisaalta osa kivistä on kiinnostavia juuri siksi, että ne liikkuvat: niin sanotut kiikkukivet, kuten Alavieskan tai Lieksan Kiikkukivi, voidaan saada heilahtamaan ihmisvoimin, vaikka ne palaavat aina takaisin tasapainoonsa.
Kolmannen ryhmän muodostavat erikoiset muodot ja käyttötarkoitukset. Kummakiven lisäksi tällaisiin luetaan esimerkiksi Tapion alttari Muuratsalossa, joka muistuttaa luonnon muovaamaa kivipöytää.
Osa siirtolohkareista on puolestaan toiminut rajakivinä ja saanut historiallisen merkityksen: esimerkiksi Kuhankuono Varsinais‑Suomessa on seitsemän kunnan rajapiste.
Tapion alttari sijaitsee Muuramessa Päijänteen Muuratsalon saaressa.
Antti Leppänen / Wikimedia Commons CC3.0
Siirtolohkareiden kiehtovuus ei johdu pelkästään niiden koosta vaan myös siitä, mitä ne kertovat Suomen alueen historiasta. Ne ovat konkreettinen muistutus ajasta, jolloin Suomea peitti kilometrien paksuinen jäämassa, joka mursi kalliota ja kuljetti valtavia lohkareita pitkiä matkoja.
Kun jää suli, kivet jäivät paikoilleen – joskus keskelle metsää, joskus kallion laelle, kuten Kummakivi.
Juuri tämä yhdistelmä sattumaa ja luonnonvoimien mittakaavaa tekee siirtolohkareista niin kiinnostavia. Yksi kivi voi näyttää täysin mahdottomalta, mutta geologille se on tarkka ja looginen lopputulos tuhansien vuosien prosessista.