Vuonna 1768 joukko englantilaisia tekstiilityöläisiä tunkeutui keksijä James Hargreavesin kotiin murskaten siellä sijaitsevia uusia kehruukoneita. Työläisten raivo ei suuntautunut suoranaisesti rautaan tai edistystä vastaan. Se kohdistui siihen, mitä uusi keksintö oli tekemässä heidän elämälleen.
Kehruu-Jenny kykeni tekemään usean ihmisen työn murto-osassa ajasta, ja työläiset ymmärsivät ensimmäisinä, että kyse ei ollut vain teknisestä uudistuksesta vaan syvästi inhimillisestä murroksesta.
Elämme jälleen samanlaisella kynnyksellä. Tällä kertaa kyse ei ole lihasvoiman korvaamisesta vaan ajattelun ulkoistamisesta. Generatiivinen tekoäly muuttaa vauhdilla tapaa, jolla tietoa tuotetaan ja hallitaan.
Piilaaksossa tekoälyyn kaadetaan nyt rahaa samalla paniikilla kuin aiempina vuosikymmeninä internetiin, kryptoon tai sähköautoihin. Jokainen pelkää jäävänsä jälkeen, koska kukaan ei tiedä, kuinka suuri osa tulevasta vallasta, työstä ja vauraudesta rakentuu juuri tämän teknologian ympärille.
Samaan aikaan itse muutos ja sen vaikutukset ihmisyyteen jäävät helposti pelkäksi sivuhuomautukseksi.
Teknologinen murros vaatii rinnalleen moraalisen ulottuvuuden. Siksi oli poikkeuksellisen kiinnostavaa, että yksi tekoälyajan terävimmistä puheenvuoroista ei tullut teknologiajätiltä vaan lähes kaksituhatvuotiselta instituutiolta. Paavi Leo XIV esitti kysymyksen siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, jos tehokkuudesta ja tuottavuudesta tulee yhteiskunnan korkein arvo. Teknologian tehtävä on palvella ihmistä eikä tehdä ihmisestä välinettä.
Ensimmäistä kertaa modernissa historiassa teknologinen murros ei kohdistu ensisijaisesti suorittavaan työhön vaan ihmisiin, jotka ovat rakentaneet identiteettinsä osaamisen, koulutuksen ja asiantuntijuuden varaan. Juuri ne tehtävät, joita olemme pitäneet turvallisimpina, voivat olla ensimmäisiä, joita tekoäly alkaa hoitaa nopeammin, halvemmin ja väsymättä.
Tässä piilee myös laajemman yhteiskunnallisen epävakauden siemen. Yhteiskuntatieteilijä Peter Turchin on varoittanut ”eliittien ylituotannon” ilmiöstä. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa yhteiskunta kouluttaa enemmän korkeakoulutettuja osaajia kuin työpaikkoja on tarjolla.
Seurauksena ei ole vain pettymystä vaan turhautumista, katkeruutta ja epäluottamusta koko järjestelmää kohtaan. Jos tekoäly alkaa syödä juuri asiantuntijatyön perustaa, jännite voi kasvaa nopeasti myös yhteiskunnissa, jotka ovat tottuneet pitämään itseään vakaina.
Tekoälymarssin suurin uhka ei lopulta ole se, että kone alkaa ajatella kuin ihminen. Suurempi uhka on se, että ihminen alkaa toimia kuin kone ja lakkaa vähitellen käyttämästä omaa harkintaansa.
Arki tuntuu helpommalta kuin koskaan, mutta mukavuudella on pelottava hinta.
Tekoäly voi kirjoittaa puolestamme sähköpostit, tehdä yhteenvedot, suunnitella matkat ja kirjoittaa esseet. Arki tuntuu helpommalta kuin koskaan, mutta mukavuudella on pelottava hinta.
Kun ulkoistamme ajattelun ja luovuuden koneelle, aivomme siirtyvät säästöliekille. Tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä nimellä kognitiivinen velka. Erityisen suuressa vaarassa ovat lapset ja nuoret, joiden aivot vasta kehittyvät.
Ajattelu toimii kuten lihas, ja se vahvistuu vain silloin, kun sitä käytetään. Kukaan ei opi ratkomaan monimutkaisia ongelmia, jos aivot ohitetaan valmiilla vastauksilla.
Tekoälyä markkinoidaan nyt ratkaisuna lähes kaikkeen, myös sote-kriisiin ja julkisten palvelujen resurssipulaan. Silti juuri siellä, missä ihminen tarvitsee eniten toista ihmistä, teknologian rajat tulevat nopeasti vastaan.
Harva haluaa, että lapsen huoli, nuoren mielenterveyden kriisi tai vanhuksen yksinäisyys hoidetaan ensisijaisesti chatbotin kanssa.
Vaarana on, että ihminen alkaa hakea lohtua, neuvoa ja ymmärrystä järjestelmältä, joka jäljittelee empatiaa mutta jonka liiketoimintamalli perustuu datan keräämiseen. Silloin kaikkein henkilökohtaisimmatkin huolet muuttuvat samalla kaupalliseksi raaka-aineeksi.
Seniorien kohdalla uhka on toisenlainen mutta yhtä vakava. Hyvinvointialueiden säästöpaineissa inhimillinen läsnäolo voidaan alkaa nähdä kulueränä, jonka tilalle tarjotaan automatisoitua yhteydenpitoa sielläkin, missä ihminen tarvitsisi ennen kaikkea toisen ihmisen.
Nuorten palveluissa ja vanhustyössä kysymys on lopulta samasta asiasta. Miten varmistamme, ettei ihmistä eristetä tekoälyn taakse silloin, kun hän tarvitsee kohtaamista eikä vain tehokkuutta?
Tässä murroksessa Espoolla on erityinen vastuu olla aloitteellinen. Olemme samaan aikaan yksi Suomen lapsi- ja nuorisorikkain kaupunki sekä korkean koulutuksen, tutkimuksen ja asiantuntijatyön keskittymä.
Tekoäly ei tule espoolaisten arkeen vain lasten koulunkäynnin kautta, vaan aivan yhtä lailla vanhempien työn, palvelujen ja ikääntyvän väestön arjen kautta.
Siksi Espoo ei ole tässä muutoksessa sivustakatsoja vaan yksi sen eturintamista. Juuri täällä pitäisi rakentaa uudenlaista digitaalista sivistystä, joka ulottuu luokkahuoneista seniorikeskuksiin.
Tavoitteena ei olisi opettaa kaikille koodaamista, vaan suojata omaa ymmärrystä, kriittistä ajattelua ja inhimillistä harkintaa maailmassa, jossa valmiit vastaukset tulvivat kaikkialta.
Espoolaiskouluissa pitäisi opettaa tekoälyetiikkaa käytännön kansalaistaitona. Sen ytimessä olisi kyky kysyä, milloin tekoäly tukee oppimista ja milloin se alkaa korvata sitä, milloin se avaa uusia mahdollisuuksia ja milloin se kaventaa omaa harkintaa.
Samalla nuorten ja vanhempien pitäisi oppia tunnistamaan algoritmien ohjailua, synteettistä sisältöä ja sitä, miten oma data muuttuu vallaksi ja liiketoiminnaksi.
Seniorikeskuksissa sama periaate tarkoittaisi digitaalisen itsemääräämisoikeuden turvaamista. Ihmisellä pitäisi olla oikeus vaatia ihmisen kohtaamista tilanteissa, joissa järjestelmä tarjoaa vain tehokkuutta.
Samalla tavalla kuin lukutaito oli teollisen yhteiskunnan perusta, tekoälyetiikka ja oman ajattelun puolustaminen ovat seuraavan aikakauden tärkeimmät kansalaistaidot.
Siksi edessä oleva kilpailu ja yhteiskunnallinen kestävyys eivät ratkea vain sillä, kenellä on tehokkain tekoäly. Ne ratkeavat myös sillä, kuka säilyttää parhaiten kykynsä ajatella, epäillä, tuntea ja kantaa vastuuta ilman sitä.
Teollinen vallankumous korvasi kädet. Tekoäly yrittää nyt korvata pään. Ensimmäistä kertaa historiassa ihminen on luonut jotakin, joka voi ylittää hänet tiedon määrässä, laskentatehossa ja nopeudessa. Juuri siksi meidän on löydettävä uudelleen se, mikä meissä on korvaamatonta.
Se ei löydy datasta eikä optimoinnista, vaan kyvystä ymmärtää merkityksiä, tuntea empatiaa, sietää epävarmuutta ja tehdä moraalisia valintoja silloinkin, kun täydellistä vastausta ei ole.
Kirjoittaja on turvallisuuspolitiikan asiantuntija ja Länsiväylän kolumnisti.
