Mikäs tuosta lehahti, oliko se lintu vai lepakko? Ja hetkinen, mikä täällä haisee? Seisonko minä koiranpaskassa?
Kenkieni alla on vain mutaa, ehkä löyhkä on luonnon oma tuoksu. Vaikea sanoa rantatörmän pusikossa keskellä yötä.
Kaikki nämä kysymykset risteilevät mielessäni, kun seison pimeässä metsässä joen varrella.
Olen saapunut Jokioisiin Elonkierron järjestämälle lepakkoretkelle, jota vetää lepakkotutkija Mikko Erkinaro. Hän on jakanut retkeläisille lamppuja ja detektoreiksi kutsuttuja kännykän kokoisia laitteita. Niiden avulla voi kuulla lepakoiden ultraääniä, joilla ne kaikuluotaavat ympäristöään.
Ilman detektoreita ja ihmisten matalaa puheensorinaa joella olisi hiirenhiljaista, sillä lepakot ääntelevät suurimmaksi osaksi taajuudella, jota ihmiskorva ei kuule.
Detektoreiden sähköisen rätinän joukosta erottuu erilaisia napsahduksia ja säksätyksiä, joita pitävät joen yllä syöksähtelevät vesisiipat sekä ihmisryhmän ylitse kaartava pohjanlepakko.
Vesisiippa on hiirtä hieman sirompi lepakko, pohjanlepakko puolestaan vesisiippaa selkeästi suurempi laji, hyönteissyöjä sekin.
Vesisiippa lentää ja saalistaa hyvin lähellä joen pintaa.
© Tommi Tuomi / Otavamedia
Mehukkaimmat suupalat
Taskulamppujen valokeilat valaisevat seisahtuneen joen mutkaa. Törmän pysähtyneessä tunnelmassa vesikään ei solise. Joen yllä on silti kiihkeää elämää ja äkillistä elämän päättymistä, kun hyönteiset lentelevät ympäriinsä ja vesisiipat napsivat niitä suihinsa.
Astun maassa lojuvan suuren kuivan oksan päälle, joka napsahtaa poikki äänekkäästi. Ääni suorastaan kaikuu hiljaisessa metsässä. Se ei tunnu häiritsevän vesisiippoja lainkaan.
Olin etukäteen ajatellut, että lepakkoretkellä ollaan hiirenhiljaa ja paikallaan, jotta lepakko suostuisi näyttäytymään. Olin väärässä.
Mikko Erkinaro kertoo, etteivät lepakot piittaa porukastamme juuri lainkaan, ainakaan niin kauan kuin vain seisomme katselemassa.
Lepakon yösaalistus keskittyy ainoastaan siihen, missä suunnassa suurimmat ja mehukkaimmat hyönteiset lentävät. Ja niitä riittää tänä yönä.
Pohjanlepakko on Suomen yleisin, runsaslukuisin ja laajimmalle levinnyt lepakkolaji.
© Aku Kankaanpää / Vastavalo
Kaikki riippuu hyönteisistä
Tulevien vuosien ravintomäärät sen sijaan ovat arvoitus. Ilmastonmuutos, lajikato ja saastuminen ovat jo aiheuttaneet, ja aiheuttavat jatkossakin, hyönteisten määrän vähenemistä.
Jos hyönteiset ilmestyvät liian aikaisin keväällä tai liian myöhään syksyllä, lepakkojen vuosikello menee sekaisin. Muutamissa eurooppalaisissa tutkimuksissa on havaittu, että hyönteisten biomassa on alentunut jopa 75 prosenttia. Sen jokainen suomalainen pitkän matkan autoilijakin voi tätä nykyä havaita: hyönteisiä liiskaantuu tuulilasiin merkittävästi vähemmän kuin 30 vuotta sitten.
Toisaalta ilmastonmuutos tuo lepakoille uhkien lisäksi jonkin verran myös mahdollisuuksia.
Lämpimämmät ja pidemmät kesät antavat lepakoille enemmän aikaa ruoan hankintaan, ja eläimet voivat löytää uusia elinalueita yhä pohjoisempaa. Toisaalta kylmät ja lämpimät jaksot saattavat vaihdella aiempaa rajummin ja yllättävämmin, mikä lisää energian kulutusta ja kuolemanriskiä.
Tätä vesisiippa ei kuitenkaan tiedä. Se kiitää pimeydessä ja kaikuluotaa. Ja syö kuin viimeistä päivää.
Luonnossa vesisiippa elää noin neljä vuotta. Erinomaisissa olosuhteissa se voi selvitä jopa 20-vuotiaaksi, mutta luonto on vaarallinen paikka elää.
Lepakkoretken tunnelmissa Eveliina Oinonen Loimaalta, lepakkotutkija Mikko Erkinaro ja 9-vuotias Helena Mattila Ypäjältä.
© Tommi Tuomi / Otavamedia
Räjähtävä lepakko ei ole myytti
Tunnelma noin kolmenkymmenen hengen lepakkoretkeläisten joukossa on jännittynyt.
”Uu, ooo”, porukasta kuuluu, kun vesisiippoja lentää ohitse ensin yksi, sitten toinen ja hetken päästä vielä kolmaskin.
Tämä on minustakin vaikuttavaa. En tiennyt lepakoista aiemmin juuri mitään.
En esimerkiksi sitä, että maailmassa on 1 200 lepakkolajia ja Suomessakin on viime vuosina tavattu neljätoista lajia, vakituisesti neljä tai viisi lajia. Osa lepakoista talvehtii horroksessa, osa lentää talveksi etelään kuin muuttolinnut konsanaan.
Opin senkin, että tuulivoimalat eivät olleet vuonna 2016 vain perussuomalaisten järjestöpäällikön Matti Putkosen keksimä uhka lepakoille, vaan aivan todellinen vaara. Tuolloin puheille räjähtelevistä lepakoista lähinnä naurettiin, mutta nyt käy ilmi, ettei puheissa ole lepakoiden kannalta mitään hauskaa.
Lepakkotutkija Mikko Erkinaro kertoo, että pimeydessä lentävä lepakko lähettää ilmassa ultraäänen, jonka eläin odottaa tulevan kaikuna takaisin ja kertovan, mitä edessä on. Mutta tuulivoimaloiden läheisyydessä on toisin. Kaiku ei ehdi palata ajoissa lepakon korviin, jolloin eläin lentää tuulivoimalan pyörivään lapaan. Se lyö pikkueläimen murskaksi.
”Ei se ehdi yhtään tajuta, mitä tapahtui”, Erkinaro sanoo.
Lepakon elämässä on myös muita uhkia. Suomessa haukkalajit vaanivat itselleen aterioita lepakoista. Haukat ovat yksi syy siihen, miksi lepakot välttelevät valokeiloja. Haukat ovat nimittäin oppineet istumaan iltahämärissä katulampun päällä ja odottamaan. Jos lepakko erehtyy lentämään katulampun valon läpi, se jää useimmiten lepakon viimeiseksi lennoksi.
Lepakkodetektori on laite, joka muuttaa lepakoiden kaikuluotausääniä ihmisen korville kuultaviksi.
© Tommi Tuomi / Otavamedia
Lepakon papanoita lannoitteeksi
Ilmastonmuutoksen myötä Suomeen saattaa levitä lämpimämmän ilmaston myötä lepakkolajeja, jotka aiemmin ovat olleet tuttuja vain Keski-Euroopassa.
Elinympäristön muutokset voivat vaikuttaa siihen, mistä lepakot hakevat lepo- ja talvehtimismahdollisuuksia. Moni laji viihtyy maaseudun navetoiden, varastojen ja mökkien vinteillä ja sisäkatoissa.
Suomalaiset lepakkoyhdyskunnat ovat kooltaan yleensä kymmenestä muutamaan kymmeneen yksilöä, mutta voivat suurimmillaan kasvaa 150 eläimeen. Se saattaa kuulostaa paljolta, mutta on kansainvälisessä vertailussa mitätön määrä.
Pohjoisamerikkalaisista luolista on nimittäin löydetty satojentuhansien ja jopa miljoonien yksilöiden lepakkoyhdyskuntia.
Mökin tai navetan vintiltä elävästä lepakkoyhdyskunnasta ei Erkinaron mukaan ole juuri haittaa. Joku voi tosin olla hänen kanssaan eri mieltä, sillä siellä missä on lepakoita, on usein myös lutikoita. Ja jos on paljon lepakoita, on myös lepakonpapanoita.
”Ne voi kerätä harjalla ja kihvelillä ja siirtää kukkapenkkiin. Lepakonpapanat ovat erinomaista lannoitetta”, Erkinaro opastaa.
Lue myös: Miksi mopsilepakkojen kanta kutistui radikaalisti? Tutkijat ehdottavat erikoista syytä
Retken järjestäjän Elonkierron tarkoitus on kiinnittää kävijän huomiota ihmisten, eläinten ja ympäristön hyvinvoinnin väliseen suhteeseen.
© Tommi Tuomi / Otavamedia
Lepakkojen ja vampyyrien yhteys
Hissukseen liikkuneesta lepakkoretkeläisten joukosta kuuluu kysymys: ”Imeekö joku lepakkolaji verta?”
Ei ime, mutta jotkut ulkomaiset lajit tekevät etuhampaillaan viillon uhrinsa ihoon ja latkivat sieltä kielellään verta. Näistä verta latkivista lajeista on siirtynyt populaarikulttuuriin ajatus lepakoiden ja mielikuvitusolento vampyyrien yhteydestä.
Erkinaro pohtii, että ihmisten suhtautuminen on erilaista länsimaissa ja esimerkiksi Aasiassa. Meillä lepakot yhdistetään yöhön, kauhuun ja vampyyreihin. Aasiassa lepakoihin sen sijaan liitetään ajatuksia kauneudesta, hyvästä onnesta sekä suojelusta.
Lepakkoretken päättyessä mieleni on tyyni. Öisessä metsässä tuntemattomien kanssa kuiskailu ja ohi vilahtavien lepakoiden ihmettely tekee hyvää. Puhelinta ei ole tullut räplättyä eikä otettua somekuviakaan, koska pimeyden takia kuvissa ei näkyisi mitään.
Palaan autolle, ja kun katson kenkiäni tarkemmin, osoittautuu, että koiranpaskaksi pelkäämäni muhju on sittenkin vain mutaa. Tämä oli erinomainen retki, välähdys aivan toisenlaisesta maailmasta.
Joenmutkassa veden virtaus tyyntyy suvannoksi, mikä suo lepakoille erinomaiset saalistusolosuhteet ja lepakkoretkeläisille mukavan tarkkailupaikan. Pian lepakkodetektori alkaakin rätistä ja naksuttaa vesisiipan merkiksi.
© Tommi Tuomi / Otavamedia