Kirjailija Annastiina Heikkilä on huomannut, että elämä muuttuu intensiiviseksi kriisin ja menetyksen äärellä.
Annastiina Heikkilän puhelin lepää lounaspöydällä äänettömäksi asetettuna, mutta nyt näytöllä vilkkuu ilmoitus viestistä. Hän tarttuu puhelimeen pahoitellen.
”Anteeksi, pakko katsoa tämä viesti. On yksi kriisi päällä”, hän sanoo ja naputtelee vastauksen.
Annastiina tuli tunnetuksi Yleisradion Pariisin-kirjeenvaihtajana. Kymmenen Ranskan-vuotensa aikana hän raportoi meille Pariisin terrori-iskut ja keltaliivien liikehdinnät. Tänä keväänä hän vaihtoi työpaikkaa toisenlaisten kriisien äärelle. Annastiinasta tuli kriisiviestinnän ammattilainen konsulttitalo Milttonille.
”Olen ollut vasta hetken uudessa työssä, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt.”
Juuri nyt yksi asiakkaista tarvitsi Annastiinan kommenttia tilanteeseensa. Asiakkaiden kriisit voivat olla millaisia tahansa, mutta Annastiina tulee puikkoihin, kun niistä pitää kertoa suurelle yleisölle.
”Jos asia päätyy mediaan, kriisit eskaloituvat nopeasti.”
Uusi työ on ikänsä toimittajana työskenneelle Annastiinalle vain yksi muutos myllerryksessä, joka hänen elämässään on käynyt muutaman viime vuoden aikana. Muutokset kietoutuvat toisiinsa, ja tässä jutussa kerrotaan, miten. Myllerrys on tuonut mukanaan suuren menetyksen, mutta myös jotain pysyvää: uuden identiteetin kirjailijana. Sen hedelmänä on juuri ilmestynyt toinen romaani Rakkaus ja armo.
Pariisista tuli Annastiina Heikkilän oma paikka maailmassa
”Inkeri-mummini istutti minuun Ranska-rakkauden jo lapsena. Hän oli Karjalan evakkoja, musiikin ja äidinkielen opettaja. Hän koki, että hänen kuuluisi asua jossain muualla kuin Suomessa, vaikka Italiassa. Mummilla ei kuitenkaan ollut varaa juuri matkailla, joten hän luki valtavasti ja matkasi mielikuvituksessaan. En valitettavasti koskaan ehtinyt päästä hänen kanssaan Ranskaan tai Italiaan.
Aloitin koulunkäyntini Englantilaisessa koulussa Helsingissä, mutta olin liian villi sinne. Yläasteelle vaihdoin tavalliseen kouluun, ja silloin myös aloitin ranskan opinnot.
Juuri ennen lukiota vietin siskon kanssa kuukauden Etelä-Ranskassa kielikurssilla. Matkalla päätin, että opiskelen kielen niin hyvin, että voin jonain päivänä muuttaa Ranskaan. Lukion jälkeen hakeuduin au pairiksi Pariisiin. Pestin loputtua puhuin itselleni majoituksen legendaarisesta Shakespeare and Company -kirjakaupasta Pariisin latinalaiskortteleissa. Se oli paitsi kirjakauppa, myös englanninkielinen boheemi kirjasto, joka toimi samalla nuorten kirjailijoiden residenssinä.
Jollain tavalla näin itseni jo silloin kirjailijana, mutta kirjallisten näyttöjen puuttuessa esittelin kulttuurilehteä, jota olimme kaverini kanssa tehneet. Minut hyväksyttiin asukkaaksi. Majapaikan vastineeksi kuului päivittäin lukea yksi kirja ja työskennellä tunti kirjakaupassa.
Kirjaston hyllyjen lomassa oli sänkyjä, joissa residenssiläiset nukkuivat yönsä. Aamulla piti herätä aikaisin ja siivota kaikki elämisen jäljet pois, kun paikka avattiin yleisölle.
Vapaus oli totaalista, mutta ei se mitään luksuselämää ollut. Rahaa ei ollut, mutta luteita riitti. Jääkaappi puuttui ja vessa oli reikä lattiassa. Kiipeilin Pariisin katoilla ystäväni, ranskalais-japanilais-brittiläisen taiteilijamiehen kanssa. Ei ollut kuolemanpelkoa vielä silloin.”
Ranskassa ’ei’ ei tarkoittanut ei
”Opintojen ja muutamien työpaikkojen jälkeen muutin Ranskaan Ylen kirjeenvaihtajaksi vuonna 2013. Tarkoitus oli asua suomalaisen valokuvaajapuolisoni kanssa Pariisissa kolme vuotta, mutta kirjeenvaihtajavuosia kertyi kymmenen.
Aika pian Pariisiin asetuttuani siellä alkoi rytistä. Tuli terrori-iskujen sarja, Brexit ja vuoden 2017 jännittävät presidentinvaalit, joissa Ranskan poliittinen kenttä laitettiin uusiksi. Etenkin terrori-iskut olivat niin järkyttäviä, että kaupunkiin syntyi vahva tunnelataus. Kaikki pariisilaiset tunsivat jonkun, joka oli paikalla tai menehtyi iskuissa. En halunnut lähteä kaupungista pois.
Jääminen tavallista kirjeenvaihtajan pestiä pidemmäksi ajaksi oli hyvä asia, koska kontaktiverkoston luominen vei aikaa. Pariisissa pitää olla hyvät verkostot, että ylipäätään saa haastatteluja.
Ranskassa asioiden aikaansaaminen vaatii sitkeyttä. Aluksi vastaus kaikkeen on ’ei’, mutta se merkitsee oikeastaan vain neuvottelun alkua. Ranskalaiset tykkäävät väitellä eikä siellä erimielisyys ole sellainen tabu kuin meillä.
Ajatus paluusta kypsyi vasta, kun siskoni sairastui. Halusin olla hänen lähellään viimeiset ajat.”
Sisaruus ei loppunut kuolemaan
”Kesällä 2020 siskoni Sohvi oli käynyt terveyskeskuksessa kertomassa kummallisista väsymysoireistaan, mutta häntä ei otettu vakavasti, ja oireet laitettiin pikkulapsiarjen piikkiin. Maksa-arvoja ei tutkittu. Lopulta Sohvi pyysi lääkäriäidiltämme lähetteen kuvauksiin yksityiselle lääkärille, ja lohduton tilanne alkoi hahmottua.
Diagnoosi oli pahin mahdollinen: äärettömän harvinainen syöpä, ennusteena muutama kuukausi elinaikaa. Virallisia hoitosuosituksia oli vain yksi, ja kun se oli käyty läpi, jatkohoito piti selvittää ja maksaa itse.
Pitkälti oman sinnikkyytensä ansiosta Sohvi sai pari vuotta lisäaikaa. Hän otti toimijan roolin ja asenteen. Se on piirre, jonka tunnistan meissä molemmissa. Missään vaiheessa meillä ei ollut illuusiota siitä, että hän paranisi, mutta lisäaika oli todella merkittävää Sohvin yksivuotiaan Vivian-tyttären takia.
Yritin tukea sisartani, vaikka olin aluksi ihan romuna. Tuntui, että elämässä ei voi olla iloa enää koskaan.
Sohvi itse oli aluksi ennen kaikkea helpottunut, koska vihdoin hänet otettiin tosissaan ja hän sai vastauksia. Se oli järkyttävän surullista, koska se kuvaa hänen epätoivonsa määrää, kun terveyskeskuksesta ei päässyt eteenpäin. Epäonnisesti hän oli hoitovapaalla eikä siinä kohtaa työterveyshuollon piirissä. Se kertoo Suomen terveydenhuollon haasteista, että ilman äidin lähetettä yksityiselle hän olisi päässyt hoitoon ties koska.”
Annastiina Heikkilän elämänkatsomus muuttui
”Meillä oli Sohvin kanssa vain vuoden ikäero. Pikkuveljemme on kuusi vuotta nuorempi. Olimme lapsena tiivis kaksikko, minä selkeä isosisko, jota Sohvi seurasi, kunnes lähti parikymppisenä ihan omille teilleen ja loi kansainvälisen uran kaupallisella alalla.
Silti isosisko-pikkusisko dynamiikka säilyi välillämme. Ystävien kanssa ei riitele samalla tavalla kuin siskon, eikä sisaruudessa ole samanlaista koodistoa kuin vanhemman ja lapsen välillä tai parisuhteessa. Sisaruus voi olla villiä länttä. Meilläkin oli vaiheita, jolloin olimme etäisempiä.
Mutta kun Sohvi sairastui, halusin olla hänen lähellään ja tein töitä Suomesta käsin. Dramaattisessa sairaudessa oli monta läheltä piti -tilannetta. Ranskassa tuijotin jatkuvasti puhelinta, jos siskon tilanteessa olisi tapahtunut jotain.
Sairaus ei vie iloa kokonaan pois, vaikka aluksi siltä tuntui. Kun toivetta paranemisesta ei ole, on toive seuraavasta päivästä, viikosta tai kuukaudesta. Aika muuttuu merkitykselliseksi ja intensiiviseksi, hetket tärkeiksi. Sairausajalta on kauniita muistoja, kuten viimeinen yhteinen reissumme Pariisiin. Kuljimme keväistä Seinen rantaa ja istuimme suosikkikahviloissamme.
Sohvin sairastuminen laittoi intohimoisen työorientoituneen elämänkatsomukseni uusiksi. Piti valita, hoidanko unelmatyössäni isoa uutistapahtumaa vai olenko tärkeissä hetkissä läsnä siskolle ja hänen perheelleen. Valitsin jälkimmäisen.
En halua sanoa, että kuolemasta seuraa mitään positiivista, mutta se voi pistää asioita mittasuhteisiin ja nostaa esille sen, millä on oikeasti väliä. Sohvi sanoi monta kertaa, että kaikki muu on ratkaistavissa paitsi hänen tilanteensa. Kun töissä tulee tiukka tilanne, muistutan itseäni hänen sanoistaan.
Sohvin kuolemasta on kaksi vuotta, ja edelleen käsittelen sen lopullisuutta. Sitä on vaikeaa ymmärtää. Taas muutama yö sitten näin unta, jossa hän oli mukana. Unen ja valveen rajalla olen ihan varma, että sisko elää. Sitten herään todellisuuteen.
Sisaruutemme muokkasi minua niin vahvasti, että en koe sisaruuden loppuneen kuolemaan. Vain meidän vuorovaikutustamme ei enää ole. Olisi kiinnostavaa puhua hänen kanssaan uudesta työstäni, sillä hän oli töissä joissain firmoissa, joiden kanssa teen nyt töitä. Hänellä olisi hyviä neuvoja, ja osaan melkein kuvitella, mitä ne olisivat.
Uskon Sohvin olevan yhä jotenkin läsnä. Hän myös elää vahvasti muistoissani.”
Kirjoittaminen tuntui Annastiina Heikkilästä kotiintulolta
”Haaveilin runoilijuudesta lukiolaisena ja Pariisin kirjakaupassa asuessani luonnostelin romaania. Kirjeenvaihtajana kirjoitin runoja uutistapahtumista. En kuitenkaan pitänyt kaunokirjailijaksi ryhtymistä mahdollisena.
Siskon sairastuminen oli käännekohta kirjoittamisen suhteen. Minulle kirkastui, että elämässä ei ole harjoituskierrosta. Jos jotain haluaa, kannattaa toimia tässä ja nyt.
Koko juttu rysähti liikkeelle vauhdilla. Siinä oli jotain kohtalonomaista. Käytännössä se tapahtui niin, että kun siskon sairastuttua jäin Suomeen, en voinut tehdä töitä sillä tavoin kuin Ranskassa. Minulle jäi aikaa. Tapasin yhdessä tilaisuudessa kustannustoimittajan, jolle esitin kirjan idean. Hän kiinnostui, lähetin hänelle pari lukua, jotka minulla oli valmiina. Solmimme kustannussopimuksen, ja aloin kirjoittaa.
Kirjoittaminen tuntui kotiintulolta. Se oli myös turvasatama, koska fiktiossa sain päättää kaikesta. Kirjoitin keskittyneesti, ja olin tosi iloinen, kun siskokin ehti olla mukana esikoisen julkistusjuhlissa.
Toisen romaanin kirjoitusprosessissa on sitten tullut kaikki mahdolliset epävarmuudet. Aloin kirjoittaa sitä suurin piirtein niihin aikoihin, kun sisko eli viimeisiä kuukausiaan. Sitten kun hän kuoli, suru toi prosessiin sumuisia vaiheita. Samalla kirjoittaminen oli myös tapa käsitellä surua.
Kirjoitin uutta kirjaa paljon Pariisissa, jossa minulla on edelleen pieni ullakkoasunto, ja Etelä-Ranskassa Aveyronissa, jonne sijoitin kirjan uskonnollisen lahkon. Siellä meillä on isomman porukan kanssa yhteisomisteinen huoneisto vanhassa linnassa. Uskon, että nämä kaksi työtä, kriisiviestijän ja kirjailijan työt, ovat hyvä yhdistelmä. Minulla on vilkas mielikuvitus ja maailmassa riittää aiheita.”
Lue myös Suomen Kuvalehti.fi: Vieläkin, kun puhelin soi, Pariisin-kirjeenvaihtajan ensimmäinen ajatus on: missä nyt on terrori-isku?
Annastiina Heikkilä, 43
Työ
Kirjailija, johtava neuvonantaja konsulttitalo Milttonissa.
Perhe
Laajaan perheeseen kuuluu kumppani, kaksi kissaa, ystäviä, läheisten lapsia ja vauhdikas joukko sukulaisia.
Asuu
Helsingin kantakaupungissa meren rannalla ja pienessä ullakkoasunnossa Pariisin kattojen yllä.
Harrastukset
Laulaa ranskankielistä poppia Les Chouettes -bändissä, joogaa, harrastaa pilatesta ja talviuintia.
Ajankohtaista
Uusi kirja Rakkaus ja armo ilmestyi juuri.
Juttu on julkaistu Annassa 19/2025
Sinua voi kiinnostaa myös:
