En erityisemmin pitänyt koulunkäynnistä. Eivätkä opettajatkaan juuri pitäneet minusta. Oikeiden vastausten muistaminen ja valmiiden mallien seuraaminen eivät tuntuneet oppimiselta.
Isä opetti minulle shakin. Siinä opin, ettei hyvä siirto ole vain lopputulos, vaan ymmärrys siitä, miksi päädyin siihen – ja mihin se saattaa johtaa.
Sama pätee oppimiseen. Lopputulos kertoo, mitä tiedämme. Prosessi kertoo, miten ajattelemme.
Tekoäly muuttaa tämän asetelman. Nyt vastauksen saa hetkessä ilman, että ajattelua tarvitsee käydä läpi.
Oppilas voi palauttaa erinomaisen esseen Suomen itsenäistymisestä ymmärtämättä sen syitä. Tai hän voi osata ulkoa vieraan kielen sanat kokeeseen, mutta olla kykenemättä käyttämään niitä todellisessa keskustelussa.
Ilmiö itsessään ei kuitenkaan ole uusi. Vain sen tapa ilmetä on muuttunut. Monet ovat osanneet antaa oikeita vastauksia ymmärtämättä niitä jo kauan ennen tekoälyä.
Tekoäly voi tehdä oppimisesta sekä helpompaa että pinnallisempaa. Se riippuu siitä, käytämmekö sitä ajattelun tukena vai sen korvikkeena.
Ehkä tekoäly ei tee oppilaista huonompia. Ehkä se vain paljastaa, että olemme pitkään arvioineet vastauksia, emme ajattelua.
Tekoäly ei ole vain oppimisen kriisi. Se on myös arvioinnin kriisi. Jos arviointi perustuu oikeisiin vastauksiin, tekoäly näyttää helposti luokan parhaimmalta oppilaalta.
Tämä pakottaa kysymään, mitä koulussa oikeastaan mitataan. Jos vastaukset ovat yhä helpommin saatavilla, arvioinnin pitäisi kohdistua siihen, osaako oppilas selittää, soveltaa ja perustella.
Tekoäly tekee vastauksista halpoja. Siksi ajattelusta tulee arvokkaampaa.
Kun vastaukset ovat kaikkien saatavilla, ratkaisevaa ei ole enää se, kuka löytää vastauksen, vaan se, kuka osaa kysyä oikean kysymyksen.
En tiedä, olisiko tekoäly tehnyt minusta fiksumman oppilaan vai vain paremman esittämään sellaista.
Kirjoittaja on vihtiläinen, eläkkeellä oleva hallintotieteiden maisteri.