Taidemaalari Marika Mäkelä uskoo, että jokaisessa elämänvaiheessa on kiinnostavat puolensa. ”Tärkeää on löytää kulloisellekin ajalle oikea temperamentti. Hulluinta olisi olla sopeutumatta.”
Punamultainen talo pilkottaa kapean metsätien päässä, mäen harjalla, isolla tontilla villin metsän keskellä. Rehevällä pihamaalla odottelee ehtoisan emännän lisäksi talon toinen, äänekkäämpi asukki, pieni Lilli-koira.
”Täällä ollaan kuin pussissa, herrankukkarossa, kirkon ja hautausmaan naapurina”, kuvailee taidemaalari Marika Mäkelä kesäasuntoaan Pernajassa. Hän on tullut vastikään toisesta kodistaan, Helsingin Töölöstä. Punaisen tuvan viereisessä ateljeessa on runsaasti vaiheessa olevia töitä, sillä syyskuussa on luvassa näyttely.
Marikalla on näiden kahden kiinnekohdan lisäksi vielä kolmaskin paikka, Espanjassa, Benalmádena Pueblossa oleva asunto, jossa hän viihtyy enimmäkseen talvisin.
”En osaa sanoa, mikä näistä kolmesta on oikea koti. Siellä missä kulloinkin olen, siellä teen töitä ja siellä missä teen töitä, siellä on koti.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Petri ja Eeva-Leena jonottivat legendaarisen taiteilijatalon asukkaiksi yli 10 vuotta – Lallukka houkuttelee myös rahasyistä
Kolme avioliittoa riitti
Kolmen avioliiton jälkeen Marika on asunut jo viisitoista vuotta yksin ja sanoo viihtyvänsä oikein hyvin.
”Kun vanhenee, viisastuu. Saan seuraa, jos haluan, ja tapailen ystäviä, mutta en halua enää sovittaa elämääni ja töitäni kenenkään toisen tahtiin.”
Hän muistelee, että kesti muutaman vuoden oppia elämään omin päin, mutta vähitellen hän tajusi, että tämä on ihan parasta.
”Ajattelen, että kun liitot on eletty, ne on eletty. Se osa elämästäni on suoritettu. Tällä hetkellä kaikki tekemiseni palvelee työntekoani ja ruokkii sisäistä itseäni.”
Avioliitoista on ollut se hyöty, että Marikalla on kaksi rakasta lasta.
”Molemmat ovat tulleet maailmaan ilman tilausta, omasta päätöksestään, mutta olen erityisen onnellinen, että minulla on heidät.”
”Meitä tyttäriään äiti ei osannut rakastaa”
Oman lapsuutensa Marika on viettänyt Oulussa, kasarmilla. Isä oli upseeri ja äiti kotirouva.
”Tykkäsin siitä ympäristöstä. Varsinkin varhaislapsuus oli onnellista aikaa, mutta teini-iässä aloin kaivata pois. Olin hyvä hiihtämään ja sanoin aina, että otan sukset ja hiihdän Helsinkiin, ja sitten hiihdän Välimerelle saakka.”
Marikan suhde äitiin oli kuitenkin etäinen ja aika vaikea.
”Kun hänellä ei ollut oma elämä hallinnassa, se heijastui lapsiin. Poikaansa hän rakasti, mutta meitä kahta tytärtään hän ei osannut rakastaa.”
”En ole opettanut lapsille siistiä kodinpitoa, mutta rakastanut olen”
Huoleton ja huolimaton, sellaiseksi Marika muistaa äitinsä kuvailleen häntä. Esimerkkinä Marikan taloudenpidosta käy se, että hänellä on kaikissa kodeissaan astianpesukone, mutta silti hän tiskaa astiat käsin.
”En jaksa lukea koneiden käyttöohjeita. Käsin tekeminen on paremmin hallinnassa.”
Marika kertoo, kuinka hänen tyttärensä on sanonut oppineensa kumppaniltaan, että on mukavaa, kun kotona on siistiä ja kaikki tavarat ovat paikallaan.
”Minulta hän ei kuulemma sellaista oppinut, mutta – mikä tuntui kivalta kuulla – hän sanoi sen sijaan oppineensa paljon muuta.”
Molempiin lapsiin Marikalla on läheiset välit, ja se tuntuu tärkeältä.
”En ole mikään emotyyppi ja olen hyvin työorientoitunut, mutta olen ollut läsnä heille. Minut tunnetaan laiskana ruoanlaittajana, enkä ole ehkä osannut opettaa siistiä kodinpitoa, mutta rakastanut olen.”
Huolettomuus ei näy Marikan kodissa, joka on viihtyisä ja täynnä kauniita yksityiskohtia, suorastaan asetelmia: olkihatut seinällä, maaliputkilot kauniissa kulhossa pöydällä saman sävyisen maalauksen alapuolella, vierekkäin erikorkuisia messinkisiä kynttilänjalkoja… Jopa kirja- ja lautaspinot voisi ikuistaa suoraan taidekuviksi.
Aivan yksin Marika ei asu, vaan seurana on yhdeksänvuotias Lilli. Eläinystävä on belgian rottakoira, samaa griffon-rotua kuin taiteilijan ensimmäinen lemmikki.
”Minulla oli koira kaverina, kun muutin 21-vuotiaana Oulusta Helsinkiin ja aloitin opinnot Taideakatemiassa.”
Sen jälkeen Marikalla on ollut erirotuisia ja -kokoisia koiria lähes koko aikuiselämän ajan.
”Yritin olla jonkun vuoden ilman, mutta sitten hankin Lillin. Minulla on ollut lämmin suhde kaikkiin heihin. Koira rytmittää elämää, vie lenkille ja muistuttaa ruoka-ajoista. Koira on myös hyvä kuuntelija, ja pidän siitä, että joku toinen hengittää samassa tilassa kanssani.”
Erilaisia kausia kuvataiteilijana
Taiteilijuuden Marika kokee lahjana, jota pitääkin käyttää. Hän ajattelee olevansa eräänlainen instrumentti.
”Kun valmistuin, minua ei kiinnostanut niinkään silloinen vallalla ollut näköistekeminen, vaan pikemmin olin innostunut modernista ja abstraktisesta ekspressionismista. Se tuntui luontaiselta ilmaisukieleltä.”
Hänellä on ollut koko ajan erilaisia periodeja, niin töissä kuin henkilökohtaisestikin, rinta rinnan. Tekemisen hetkellä niitä ei aina erityisesti tunnista, mutta ne voi nähdä jälkeen päin.
1980-luvulla hän kiinnostui luonnon mystisestä maailmasta, ja silloin syntyi tummia, maanläheisiä töitä.
”Sitten 46-vuotiaana tyttäreni syntymän aikoihin olin kiinnostunut afrikkalaisesta joruba-heimon taiteesta. Töissäni oli vaikutteita siitä, kuinka äidit kantoivat lapsia selässään. Elämäntilanteeni näkyi taiteessani.”
Marika sanoo, että hän on seurannut aktiivisesti taidetta, kuunnellut sisintään ja maalannut.
”Hyvää palautetta on tullut, ja menestystäkin, mutta mikään ei ole koskaan ollut itsestään selvää. Aina näyttelyn alla jännittää, että kuinka työt otetaan vastaan.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Marjatta Tapiola ihailee tyttäriään: ”He ovat katkaisseet sen kurin ja järjestyksen perinteen, joka vielä minussa äitinä vaikutti”
”Ei ole taidetta ilman valoa”
Uusimmat työt ovat Marikan mielestä entistä henkilökohtaisempia.
”Olen iän myötä rohkeampi ja avoimempi, ei ole tarvetta peitellä mitään. Jokainen työ on yksilöllinen, enkä halua sitoa niitä mihinkään isoon kuvaan. Uskallan katsoa lähelle ja kuvata yksittäisiä hetkiä, vaikka esimerkiksi hiekan valoa Espanjassa.”
Haastattelun aikaan, heinäkuun lopulla Marika ei ole vielä päättänyt tulevan näyttelyn nimeä tai teemaa.
”Minua kiinnostaa nähdä, millainen vuoropuhelu kehkeytyy, kun työt ovat syntyneet eri tiloissa, Espanjassa, Helsingissä ja Pernajassa. Olen pohtinut ajan käsitettä ja sitä, mitä on hidas taide.”
Hän on miettinyt käsityöläisyyttä, joka on hyvä hidaste, sekä läsnäoloa, yksittäisten hetkien merkitystä ja sitä, mitä ihminen pyrkii peittämään tai kätkemään sisälleen. Tärkeintä tekemisessä on kuitenkin valo.
”Ei ole taidetta ilman valoa, se on ratkaisevan tärkeää. Ja tietysti värit ja niiden heijastukset valossa. Nyt kesällä täällä on miltei häiritsevän paljon vihreää, se tulee läpi kaikkeen.”
Marika Mäkelä: ”Tarvitsen omaa aikaa, järjestämätöntä olemista”
Hitaaseen taiteeseen liittyy se, että työt syntyvät Marikan mielestä myös olemalla.
”Keskeneräisille töille pitää antaa aikaa, niitä täytyy katsoa tietyin väliajoin.”
Hän kertoo, kuinka hän joskus valitti ystävälleen Marjatta Tapiolalle, että nyt jumittaa, nyt en pääse eteenpäin.
”Marjatta lohdutti, että kuu ja planeetat ovat nyt sellaisessa asennossa, että kannattaa odottaa pari päivää, kyllä asiat loksahtavat paikoilleen.”
Marika sanoo olleensa nuorena ahneempi lopputulokselle ja kiirehtineensä joskus liikaakin. Nyt hän suo töilleen vapauden kehittyä omaan suuntaansa.
”Matka vie ideaa eteenpäin, aika kypsyttää teosta, ja lopputulos voi olla jotakin, mitä ei olisi osannut suunnitella tai edes kuvitella.”
Iän myötä hän arvostaa yhä enemmän sitä, että voi määrätä työtahtinsa.
”Tarvitsen omaa aikaa, järjestämätöntä olemista. Suorastaan hermostun, jos en saa olla yksin. Rauhallinen läsnäolo uudistaa ja ravitsee minua.”
Marika haluaa maalata teoksiinsa pysähtymisen paikan
Marika on miettinyt paljonkin henkisiä asioita, mutta kirkkouskonnollinen hän ei ole.
”Oikeastaan se on vain laiskuutta, etten ole eronnut kirkosta. Pyhyyden käsite kiinnostaa minua, ja mielestäni hyvässä taiteessa on aina jotakin pyhää.”
Vaikka hänen työnsä ovat olleet eri ajanjaksoilla hyvinkin erilaisia, jotakin samaa niissä kaikissa on. Ehkä jotakin pyhyyden elementtejä.
”Olen yrittänyt tehdä teoksistani sellaisia, että niistä voisi löytää jonkin pysähtymisen paikan, joka on vain olemista varten. Sitä tilaa yritän maalata.”
Hän kertoo, että kaikissa töissä, kautta eri kausien on joitakin samoja elementtejä.
”Kutsun niitä vartijoiksi, joku voi tunnistaa ne, nähdä ja löytää, tietyt muodot tai kuviot, mutta ei tunnistaminen ole olennaista. Olennaisempaa on, että ne ovat siellä. Ajattelen, että ne ovat tietynlaisia suojelijoita, tuttuja henkiä, jotka toivottavasti käyvät dialogia myös katsojan kanssa.”
”Päähän hiipi tunne, että elämä menee liian samaa rataa”
Seitsemänkymppisenä Marika sanoo kokeneensa ainoan ikäkriisinsä. Tosin sekään ei liittynyt ryppyihin tai kremppoihin.
”Uudella kymmenellä päähäni vain hiipi tunne, että elämä menee liian samaa rataa, nyt pitää repäistä ja tehdä jotakin. Niinpä vaihdoin galleristia. Se oli iso muutos, sillä olin tehnyt pitkään töitä saman gallerian kanssa.”
Kävi ilmi, että yksi muutos ruokkii toista. Muutamia vuosia myöhemmin Marika lähes sattumalta ja hetken innoituksesta hankki ystävänsä avustuksella asunnon Espanjasta.
”Otin lainaa, jota ehdin tuskin koskaan maksaa takaisin, mutta se oli hyvä päätös. Löysin aivan uutta visuaalisuutta töihini.”
Nyt kahdeksaakymppiä lähestyessään Marika ei edelleenkään elä mitenkään suunnitelmallisesti vaan yhä enemmän vaistolla ja tuurilla.
”Olen tällainen salonkikapinallinen. Yritän olla ajattelematta, että eihän noin sovi tehdä.”
Hän arvelee olleensa aika tiukka nainen, mutta siinä hän on muuttunut.
”Enää ei tarvitse olla niin valmis ja vahva, eikä kaikista asioista tarvitse olla mielipiteitä. Olen hellempi itselleni kuin nuorena ja olen ehkä myös enemmän auki ajattelemaan asioita.”
”Vanhuutta vastaan pyristely olisi traagista”
Vajaat kymmenen vuotta sitten Marika sairasti kilpirauhassyövän, mutta hän selvisi siitä. Hän sanoo, että sairaudet tulevat, kun tulevat, turha niitä on etukäteen surra.
Ikääntyminen on Marikan mielestä ajanjakso, periodi muiden joukossa.
”Vanhuuskin voi olla seikkailu. Jotakin menettää, jotakin saa tilalle. Ehkä osaan nyt pysähtyä ja nähdä lähellä olevia asioita entistä tarkemmin.”
Marika kertoo, ettei ketteryys ole enää sama kuin nuorena ja fyysinen kestävyys on pakottanut muuttamaan joitakin työtapoja.
”On tärkeää löytää kulloisellekin iälle ja jaksolle sopiva temperamentti, hulluinta olisi olla sopeutumatta. Vastaan pyristely olisi traagista.”
Marika asuu sekä Töölössä että Pernajassa lähellä hautausmaata, ja se on saanut hänet muistelemaan poismenneitä ystäviä ja läheisiä.
”Yritän vähitellen tutustua kuolemaan ja löytää oman suhtautumistapani siihen.”
Hän kertoo, että hänellä on Pernajan isolla tontillaan metsää, joka on saanut kasvaa lähes aarniometsäksi.
”Olemme lähistöllä asuvan ystäväni Stefanin kanssa suunnitelleet sinne indie-hautausmaata, jonne voisivat päätyä sulassa sovussa niin ihmisten kuin heidän lemmikkiensäkin tuhkat. Minulla on edellisen koirani tuhkat tallessa odottamassa idean etenemistä. Ehkä hautausmaan suunnittelu kypsyttelee omaakin suhtautumistani kuolemaan.”
Marika uskoo, että tuskin kukaan haluaa olla ryttyinen ja negatiivinen, mutta valitettavasti jotkut ovat. Hän sanoo ihailevansa vanhoja naisia, joista näkee, että he ovat eläviä, että heillä on tekemisen palo.
”Toistaiseksi uudet työt puhkovat aukkoja päähän ja pystyn löytämään yhä uusia kiinnostavia asioita. Varmaankin lopetan maalaamisen sillä hetkellä, kun työ ei enää innosta. Toistaiseksi näen enemmän hyviä kuin kielteisiä juttuja.”
Marika Mäkelä, 78
Työ: Taidemaalari, professori.
Koti: Pieni kerrostaloasunto Helsingin Töölössä sekä ateljeet Pernajassa ja Espanjan Benalmádena Pueblossa.
Perhe: Kaksi aikuista lasta, poika ja tytär.
Ajankohtaista: Näyttely Galerie Forsblomilla Helsingissä 25.9. alkaen.
Juttu on julkaistu Annassa 36/2025.
Sinua voi kiinnostaa myös:
-
Teemu Muurimäki pyysi äitinsä luokseen asumaan: ”Elämäni on täysin muuttunut”
-
Laura päätti lennossa, että elämä siirtyy Espanjaan – miehelle asia paljastui sähköpostissa
-
Helena Ranta löysi uuden puolison: ”Tämä on semmoinen vanhojen ihmisten romanssi”
