Kuka keksi piimän?
Mistä ovat peräisin suomenkielen sanat kehrätä, mesi, piimä, marras, taivas? Entä kaski, kalja, liesi, hauta ja onni? Heinä, paimen, vilja, koti, huone, perkele? Päästetään lukija jännityksestä ja paljastetaan heti, että ensiksi mainitut ovat indoiranilaista kantaa, toinen ryhmä taas germaanista lainastoa ja kolmas ryhmä balttilaista perimää.
Miten etymologit pystyvät jäljittämään sanojen syntyä satojen, jopa tuhansien vuosien taakse? Palonen avaa etymologian menetelmiä ja haasteita esimerkkien, historiallisten ilmiöiden ja tapahtumisen sekä anekdoottien avulla. Kielten sukulaisuuksien tunnistamisessa etymologia hyödyntää perinteisiä kieltentutkimuksen kriteereitä, kuten kieliopillisia piirteitä ja niiden yhdenmukaisuuksia, pitkän historian omaavia ydinsanastoja, kuten luontoa tai ruumiinosia kuvaavia sanoja, sekä äänteellisiä vastaavuuksia ja muuntumia.
Suomi mainittu!
Kuten Palonen kuvaa, etymologia-sanan oma etymologia viittaa kreikan sanojen etumos ja logos liitokseen: etumos tarkoittaa totta ja logos jotakuinkin sanaa, puhetta ja järkeä. Siis ”tosi sana”.
Aluksi etymologia toimi kuin tietosanakirjat määritellen sen, mitä sana tarkoittaa ja mikä on totuus sanan takana. Aikojen kuluessa etymologia muuttui enemmänkin sanojen historian penkomiseksi. Äärietymologit, Palosen nimeämät ”visionäärit”, peräti löysivät alkukieliä, joihin kaikki kielet perustuivat. Suomi mainittu: yksi visionääreistä oli Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870–1946), joka päätyi siihen, että suomen kieli on kielten äiti.
Etymologia on kaunista
Mutta pelkkä sanojen vertailu ei riitä. Etymologin toimintaympäristöön kuuluu myös historiallisen taustan hallinta, kansainvaellukset, luonnon- ja ympäristönmuutokset, elinkeinorakenteen muutokset, uskontojen vaikutus sekä lukuisat muut ilmiöt.
Palonen toteaa kirjan alkusanoissa, että etymologia on kaunista. Tätä hän perustelee ensinnäkin sillä, että etymologia kurottaa hyvin kauas, aikaan ja asioihin, joista on siksi vaikea puhua. Toinen syy kauneuteen on sattuma, joka on aina läsnä, vaikka kehitys saattaisi näyttää jollain tapaa säännönmukaiselta. Kolmas syy on etymologian erikoinen suhde logiikkaan: sanat eivät noudata logiikkaa, tai jos noudattavat, se tapahtuu omia mutkikkaita kiertoreittejä pitkin.
Ja lopuksi etymologialla on kiinteä suhde virheisiin, väärinymmärryksiin ja vanhentuneisiin käsityksiin. Erehtyminen on inhimillistä, tämän etymologia tunnustaa avoimesti.
Ei voi ottaa, täytyy lainata
Suomen kieli on Palosen mukaan laikukas ja fragmentaarinen, se sisältää elementtejä sieltä täältä. Kielet oppivat toisia kieliä ja suomen kieli on hyvä oppilas. Erityisen paljon sanoja suomen kieleen on aikojen saatossa lainattu indoeurooppalaisista kielistä.
Miksi sanoja lainataan? Ja sitä paitsi, onko lainaaminen edes oikea termi, laina kun pitäisi kai periaatteessa maksaa takaisin? Lainasanat ovat kielen selittämättömiä mysteereitä, mutta selvää on, että aina kun kansat joutuvat keskenään tekemisiin riittävän pitkäksi aikaa ja riittävän läheisesti, lainausta alkaa tapahtua.
Suomen kielestä voi erottaa erilaisia lainakerrostumia. Niitä ovat olleet luomassa nykysuomalaisten lisäksi kantasuomalaiset, kantauralilaiset, kantagermaanit, kantabaltit, heidän naapurinsa, sukulaisensa ja heidän edeltäjänsä pitkiltä ajoilta.
Aikojen alussa, ennen kuin kantasuomalaiset tai saamelaiset saapuivat alueelle, joka nyt on Suomi, täällä asui kalastajakansa, joka opetti Itämeren ympärillä olevalle asujaimistolle muun muassa kalojen nimiä: ahven, hauki, kiiski, salakka, silakka. Myös sanat kontio ja nuotio ovat lainaa kansalta, joka eleli Suomenniemellä joskus ennen meikäläisten tänne tuloa. Otatpa lähes minkä tahansa suomen kielen sanan ja lähdet sitä raaputtamaan, sen etymologian voi useimmiten jäljittää ja sijoittaa juurilleen.
Teoksen jokainen luku sisältää huikeita löydöksiä sekä suomen kielen että muiden kielten sanojen etymologiasta. Lukijalle tämä tarjoaa jatkuvaa uuden oppimisen ja oivaltamisen tunnetta. Tiedäthän tunteen, kun löydät puuttuvan sanan ristikkotehtävästä.
Kirja on todellinen sivistyksen historian Pikku Jättiläinen, jota mielellään selailee vielä myöhemminkin. Tähän houkuttelee myös kirjan kätevä pokkarimuoto. Tuomas Palonen on mainio matkaopas sanojen synnyn salaperäiseen, yllätykselliseen ja hauskaan maailmaan.
Jukka Ahtela
PS. Omat tärppini: kantagermaanin skuwwa – gootin skuggwa – englannin sky – ruotsin skugga – suomen kuva. Kaikki samaa kantaa, merkitykset vain muuttuneet: pilvi, peili, taivas, varjo, kuva. Toinen tärppi: suomen kielen taivas, jonka lähtökohtana on kantaindoiranin daywa, joka merkitsee jumalaa, taivaallista ja demonia. Tämä on johdettu indoeurooppalaisen kantakielen juuresta dyeu, joka viittaa indoeurooppalaiseen pääjumalaan, taivasisään. Samaa sukua on myös kantaindoiranin dyuman, joka on lopulta rantautunut suomensukuisiin kieliin muodossa jumala; täällä alkuperäiseen sanaa on jossain vaiheessa vain lisätty la-pääte.
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.