THE ODYSSEY
Ensi-ilta: 17.07.2026.
Alkuperäisnimi: The Odyssey
Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matt Damon, Tom Holland, Anne Hathaway, Robert Pattinson, Lupita Nyong’o, Zendaya
Pituus: 172 minuuttia
Ikäraja: K16
Ohjaaja Christopher Nolanin kohdalla tietää etukäteen mitä on tarjolla, aiheesta ja genrestä riippumatta. Hollywoodin vähintään puolivirallinen vakavikko tarjoaa suuruudenhulluja jättiproduktioita, joita ei ole mitään mieltä katsoa kuin mahdollisimman suurelta elokuvateatterin valkokankaalta.
Homeroksen nimiin pantu muinaiskreikkalainen Odysseia-runoelma tuntui eeppisyydestään huolimatta hieman omituiselta valinnalta Nolanin elokuva-adaptaation aiheeksi. Myös tulkintansa käsikirjoittanut ohjaaja onnistuu noin 250 miljoonan dollarin tuotantobudjetilla tehdyn tulkintansa kanssa yllättävän hyvin.
Myös The Odyssey sisältää monia Nolanin perussyntejä, mutta ne on helpompi antaa anteeksi kuin monissa muissa hänen spektaakkeleissaan. Mahtipontisuuden multihuipentuma briljeeraa tietysti teknisellä toteutuksellaan. The Odyssey on myös Nolanin uran inhimillisimpiä elokuvia.
Uutuuden myyttiset hahmot tuntuvat unenomaiseeen tunnelmaan kiedottuina hämmentävän aidoilta ihmisiltä. Se on kunnioitettava saavutus tarinalta, jonka mytologiassa jumalat, kykloopit, noidat, seireenit, tuonpuoleisessa tavattavat kuolleet sotilaat ja muut yliluonnollisuudet ovat liki arkisia ilmestyksiä.
The Odysseyn alkupuoli ei lupaa hyvää.
Elokuvan ensimmäinen akti on ainakin ensimmäisellä katselukerralla melkoinen sekasotku. Reilun puolen tunnin aikana leffa ei ehdi haukata happea käytännössä kertaakaan. Nolan haluaa esitellä massiivisen teoksensa laajan henkilöhahmogallerian läpikotaisin mahdollisimman vauhdilla. Tarjolla on sen sortin infodumppi ja aukiselittämisavaus, että ylitsevuotavan eksposition kruunaamaton elokuvantekijäkuningas ylittää jopa itsensä.
Osio on taatusti ollut alun perin pidempi ja leikattu mahdollisimman kompaktiksi. Vaikka edellisestä lukukerrasta on ainakin 35 vuotta aikaa, niin lähdemateriaalin pääpiirteet muistavankin olo oli lähinnä hämmentynyt.
Kuva: © Universal Studios
Oppenheimerin rinnakkaisteos
Alun sinnetänne-häsellyksen jälkeen leffa löytää rytminsä. Tarina seuraa takaumineen suurin piirtein lähdemateriaalia, vaikka Nolan esittääkin kaikkien tunteman kertomuksen turhan mutkikkaasti.
Ohjaaja vaikuttaa haluavan tarjota monimutkaisempien elokuviensa kuten Tenetin tai Incecptionin faneille tarpeetonta tulkittavaa.
Eepoksen päähenkilö ja Ithakan kuningas Odysseus on alkuperäistarinassakin kymmenen vuotta kestäneellä kotimatkallaan Troijan sodasta kuin se videopelaaja, joka ei malta olla tekemättä joka ainoaa mahdollista side questia ensipelaamisella.
Leffan loikkiminen kotona odottavan Penelope-vaimon ja poikansa Telemakhosin taisteluun kuningatarta kilpaa kosiskelevia miehiä vastaan toimii omana kokonaisuutenaan. Odysseuksen huomattavasti kiinnostavamman odysseian se pysäyttää toistuvasti kuin seinään. Leffa löytää kunnon tasapainonsa vasta viimeisen lumoavan tunnin aikana.
Hieman yllättäen The Odyssey on rinnakkaisteos Oscareita kahmineelle Oppenheimerille. Tiede ja taru käsittelevät osin samoja asioita. Molempien päähenkilöt muuttavat maailmaa peruuttamattomasti leikkiessään jumalaa tai vähintään jumalien kanssa.
Loppupuolella The Odyssey onnistuu olemaan yhtä koskettava kuin Interstellar Matthew McConaugheyn parhaissa kohtauksissa.
Nolan yrittää liki mahdotonta, eli tehdä oikeasti sodanvastaisen elokuvan. Hän onnistuu ainakin osittain, vaikka parasta antia ovat hulppeat toiminta -ja taistelukohtaukset.
Kuva: © Universal Pictures
Toismaailmallisen henkeäsalpaavia kuvia
Leffa ei keikauta myyttejä päälaelleen, mutta siinä on hitusen samaa kuin muutama viikko sitten ensi-iltansa saaneessa The Death of Robin Hoodissa. Useampi päähenkilöistä sanoo ääneen, ettei laulujen ja runojen kertomaa tarinaa suuresta Odysseus-sankarista kannata uskoa sellaisenaan.
Nolanin hahmot selittävät asioita jälleen ääneen auki. Tällä kertaa kerrontakeino toimii paljon paremmin kuin hänen muissa elokuvissaan. Monologit ja palopuheet sopivat luontevasti muinaisen runoelman hahmojen suuhun. Kreikan pronssikauden suullisesta lauluperinteestä kasattua tarinaa saa selittää selittämällä.
Parhaimmillaan The Odyssey on pitkissä osuuksissa, joissa Nolan luottaa vain visuaaleihin.
Troijan hevonen, kykloopin luolasta pakeneminen, jättiläiset, Kirken sioiksi muuttamat sotilaat, seireenit, Skylla-merihirviö, lukuisat taistelut ja niin edelleen.
Nolan jättää paljon pois, mutta sulloo elokuvaansa yllättävän paljon aineksia myös Iliaasta.
Kokonaisuudessaan jättikokoisilla Imax-filmikameroilla taltioitu elokuva näyttää tietysti aivan älyttömän komealta.
70 millimetrin filmikopiona Helsingin Lasipalatsissa esitettynä elokuva vei väkisin mukanaan. Analogisessa Imax-formaatissa leffa näyttää taatusti vielä paremmalta. 70mm Imax-saleja löytyy harmi kyllä maailmasta enää kourallinen. Nolanin ja elokuvaaja Hoyte van Hoyteman lempiformaatissa leffan voi nähdä Euroopassa vain Lontoossa, Prahassa, Manchesterissa ja Brysselissä.
Vaikka lehdistönäytöksen 70mm filmikopio hukkaakin osan kuvasta pystysuunnassa, niin toismaailmalliset visuaalit ovat henkeäsalpaavia. Kovin Nolan-fani katsoo leffan filmiversion lisäksi tietysti myös digiversiona Itiksen Imax-salissa. Dialogikohtauksiin formaatti tuskin tuo mitään mitä Oppenheimer ei olisi jo näyttänyt.
Kuva: © Universal Pictures
Kommentoi nykyhetkeä
Toiminnallisempia osioita sai taas tuijottaa monttu auki. The Odyssey sisältänee enemmän digitehosteita kuin moni muu Nolan-elokuva, mutta yhteenkään niistä ei kiinnitä mitään huomiota.
Leffan komeimpia ilmestyksiä on kuin suoraan kauhuleffasta repäisty kyklooppi. Se on ilmeisesti sekoitus erikokoisia nukkeja, maskeerattua näyttelijää, perspektiivikikkailua ja muita erikoistehosteita. Kuinka leffan yliluonnolliset ilmestykset on toteutettu on toissijaista, sillä jokainen niistä näyttää uskottavalta.
Oppenheimerin tavoin elokuva kommentoi myös nykyhetkeä. Myytti laittaa hallitsijapariskunnan sanomaan faktan suoraan ääneen – heillä oli kaikki, mutta he menettivät sen omien tekojensa seurauksena. Mutta vielä on toivoa, aivan kuten nykymaailmassakin, vaikka pahuus eri muodoissa tuntuu tällä hetkellä voittavan.
Matt Damonin päähenkilö on erittäin samaistuttava, mutta jää hahmona hieman puolitiehen. Näyttelijä antaa kyllä kaikkensa, mutta Nolanin käsikirjoitus ei oikein ymmärrä mikä tekee ristiriitaisesta hahmosta alun perin niin kiinnostavan.
Näyttelijät suoltavat englantia pääosin amerikkalaisaksenteilla, myös muualta kotoisin olevat kuten Robert Pattinson ja Lupita Nyong’o.
Valinta ei juuri haittaa eeppisen paisuttelun keskellä. Telemakhos (Tom Holland) käyttää isästään ja äidistään sanoja ”dad” ja ”mom”, joihin tuskin kiinnittäisi huomiota elleivät netin irvileuat olisi jauhaneet asiasta kuukausikaupalla.
Pariin kertaan lausuttu fuck-sana tuntuu kyllä eksyneen väärään elokuvaan.
Niin näyttävä kuin The Odyssey onkin visuaalisesti, niin muutama sen taistelukohtauksista on leikattu omituisen tökkivästi. Tapahtumista saa kyllä selvää, mutta Imax-kamerat nopeissa lähikuvissa tuntuvat turhilta.
Kuva: © Universal Pictures
John Leguizamo yllättää
Leffa elää ja sykkii äänisuunnittelun tahtiin, jossa erittäin tärkeä rooli on
Ludwig Göranssonin scorella. Se takoo taitavan rytmin sotkuisempiinkin kohtauksiin. Nolan-leffaksi dialogista saa helposti selvää, eikä sitä ole haudattu osaksi sopivasti liian lujaa meuhkaavaa ääniraitaa.
Tekstien lukemiselle ei ole tarvetta, toisin kuin esimerkiksi vuoden 2020 Tenetissä, jonka puheesta ei tahtonut saada mitään selvää edes Imax-salin näytöksessä.
Kykloopin lisäksi leffassa on pari muutakin kohtausta, jotka saavat toivomaan Nolanin ohjaavan vielä joskus rehellisen kauhuelokuvan. K16-ikäraja on aivan ansaittu.
Roolitus on pääosin erittäin onnistunut, vaikka näyttelijävalinnoista kuinka väännetään väsynyttä kulttuurisotaa. Esimerkiksi vain kolmessa lyhyessä kohtauksessa Sinonina vilahtava Elliot Page on oikea valinta rooliin. Hän on juuri sopivan viekkaan oloinen ylipuhumaan troijalaiset viemään puuhevosen kaupunkiin.
Homeroshan ei edes mainitse Sinonia, vaan hahmo esiintyy Vergiliuksen Aeneis-teoksessa.
Itseäni ärsytti vain Anne Hathaway Penelopena. Miestään 20 vuotta kotiin odottavana Ithakan kuningattarena hänen roolityössään ei sinällään ole vikaa. Näyttelijä ei vaan valitettavasti pysty botox-kasvoineen välittämään tunteita aiempaan tapaan, vaikka parhaansa yrittääkin.
Piristävästi muiden Hollywood-tähtien suussa eivät loista kirkkaanvalkoiset hampaat. Penelopen purukalusto on kuin juuri tuunattu. Kyseessä on ilmeisen tahallinen taiteellinen ratkaisu, mutta tuhansia vuosia vanhan myytin tulkinnassakin Pepsodent-hymy tuntuu luonnottomalta. Ehkä elokuvaversion myyttisen pronssikauden ylimystöllä oli jo käytössään tekarit?
Leffan suurin yllättäjä on John Leguizamo, joka tekee Odysseuksen uskollisesta Eumaios-sikopaimenesta rooliaan suuremman hahmon.
Kuva: © Universal Studios
Herkistävän komeaa megaviihdettä
Nolan ottaa muutamia vapauksia lähdemateriaalin suhteen. Sen enempää spoilaamatta ratkaisut toimivat. Elokuvan nimi olisi käytännössä voinut aivan yhtä hyvin olla Ilias ja Odysseia. Osa ensimmäisen runoelman kohtauksista on mukana vain niiden taistelupainotteisen tyylin takia.
Muutamista Nolanille tyypillisistä ongelmista huolimatta The Odyssey on poikkeuksellisen toimivaa megaluokan viihdettä, jolla on jotain sanottavaakin.
Leffa käsittelee syyllisyydentuntoa, menetettyjä mahdollisuuksia, kaipuuta johonkin jota ei enää ole, yhteiskuntajärjestelmän romahtamista ja korruptiota. Teknisesti liki täydellisen elokuvan sisuksista löytyy sanoma siitä hetkestä, jolloin heikoimmista huolehtiminen ei ole enää hyvyyden mitta, vaan jotain halveksuttavaa. Eli juuri siitä hetkestä missä nyt elämme.
Kovin syvälle Nolan ei pohdinnoissaan sukella. The Odyssey on upean näköinen viihde-elokuva ja ajaton seikkailu, jonka äärellä myös herkistyy.
Epätasaisesta alusta huolimatta kolme tuntia menee kuin hujauksessa. The Odyssey nousee ainakin yhden katsomiskerran perusteella lähelle ohjaajan filmografian kärkisijoja.
