Kainuun korpitilalla kirjailija Aura Koivisto palaa onnelliseen lapsuuteen. Erämaan rauhassa voi elää hitaasti ja haltioitua valoa hohtavasta sammaleesta.
Piha ryhmyrunkoisten koivujen ja pörheiden kuusten katveessa kihisee elämää. Takapihan kevätesikoissa pörrää kimalaisia, lahon portaan alle kipittää myyrä ja entisessä navetassa suihkii haarapääskypariskunta.
Paimentamisvietin piiskaama Vekku-koira höyryää ötököiden ja lintujen varjojen perässä.
Kirjailija Aura Koivisto, 62, on tehnyt kuten Seitsemän veljeksen Lauri agiteerasi: muuttanut metsään ja heittänyt hiiteen tämän maailman pauhun. Uusi kotipaikka löytyi kymmenen kilometrin päästä Kuhmon kirkolta, Runon ja rajan tien kyljestä.
Rämeen ja erämaajoen naapurista, soratien varrelta, Aura on löytänyt elämäntapaansa soveltuvan paikan. Vanhan hirsitalon laajalla tontilla voi elää sopusoinnussa eläinten ja luonnon kanssa ja tavoittaa häivähdyksiä onnellisesta lapsuudesta.
Uhanalaisuus tutuksi
Aura Koivisto oli neljävuotias, kun hänen biologivanhempansa muuttivat Helsingin Korkeasaaren vanhaan puuhuvilaan jouluna 1968.
Isä Ilkka Koivisto oli palkattu eläintarhan johtajaksi.
Aura ja hänen vanhemmat sisaruksensa saivat ikimuistoisen lapsuuden, jossa lapsiperhearkeen kuului erikoisia eläimiä. Lapset kylpivät, laskivat mäkeä ja leikkivät rosvoa ja poliisia saukon kanssa sekä hiiviskelivät piilosilla tiikerinpennun perässä.
Hoitotoimien sivussa he oppivat, miten kovaa eläinten elämä usein on. Saukon lajitoverit olivat vaarassa kuolla sukupuuttoon, eivätkä emonsa menettäneet ahmanpoikaset olleet turvassa edes kansallispuistossa petovihan vuosi.
Aurassa oli ripaus Montgomeryn runotyttöä ja Lindgrenin Peppi Pitkätossua, jälkimmäistä enemmän. Aura puolusti heikompia ja riehui koulussa poikien kanssa niin antaumuksella, että paksu ruskea poninhäntä vain heilui.
”Olin poikatyttö, en esimerkiksi välittänyt koskaan nukeista. Nuket olivat ihan ällöttäviä. Mutta karvaleluja minulla oli paljon.”
Samaan aikaan hän oli Koiviston lapsista tunnollisin eläinhoitaja. Jo 6-vuotiaana hän hoiti pesästä pudonneen haarapääskyn poikasen lentokykyiseksi avaamalla pienillä sormillaan nokan ja sujauttamalla sinne kärpäsiä ja jauhomatoja.
Kun Aura hoitotoimiltaan ja leikeiltään ehti, hän vetäytyi lastenhuoneeseen äidin matkakirjoituskoneen kanssa. Lahjakkuudesta seurasi kustannussopimus ja esikoiskirja Kurttunaamainen Leo 10-vuotiaana. Jo sitä ennen hän oli kirjoittanut pöytälaatikkoon romaania eläintarhan Julia-aasista.
Maalla riittää tekemistä. ”Kun peruspuuhat on tehty, päivä onkin jo illassa.” Lähiniityt niitetään ja haravoidaan, jotta avointen tilkkujen hyönteismaailma ruokkisi lintuja.
Lapsuuden rakennusaineita
Auran onnellinen lapsuus rakentui muustakin kuin unohtumattomista kohtaamisista eläinten kanssa.
Ensinnäkin Korkeasaari oli lapselle hyvä kasvuympäristö. Se oli boheemi mutta turvallinen yhteisö, jossa kaikki tunsivat toisensa.
Aura rakasti erityisesti saaren vanhoja puita: pihan vaahteraa, järeää koivua, sembramäntyjä ja omenapuita. Syreenit olivat niin isoja ja vankkoja, että hän pystyi kiipeilemään niiden oksilla.
Koivistot eivät vieneet lapsiaan päivähoitoon, vaan Sesse-äiti jäi kotiin hoitamaan nuorimpia.
Lasten päivät kuluivat touhuamalla itsekseen tai tuttujen aikuisten kanssa. Aura osallistui innokkaasti varsinkin ruoan kärräämiseen eläimille.
”Vanhempani olivat saaneet vanhanaikaisen, ankaran kasvatuksen, ja halusivat antaa meille erilaisen lapsuuden. Sain kasvaa sellaiseksi kuin olen.”
Auraa ahdistaa pelkkä ajatus, että hän olisi päätynyt lapsena meluisaan jättipäiväkotiin isoon lapsiryhmään, jossa lasten erilaisille persoonille ja luovuudelle ei ole tilaa. Luonto olisi korvattu betonilla tai soralla, joiden päällä olisi nököttänyt kiipeilyteline.
Mikä parasta, Koivistojen kasvatus perustui rakkauteen, vapauteen ja yhdessäoloon, eikä lapsia pakotettu mihinkään muottiin. Jälkikasvu löysi luovuuden: Kimmosta tuli taiteilija ja Aurasta kirjailija. Minnasta tuli sairaanhoitaja, joka olisi pärjännyt myös käsityöläisenä.
Eläimet ja luonto olivat Auralle rakkaita jo lapsena, jolloin kotona Korkeasaaressa hoidettiin eläimiä sudenpennuista tapiiriin.
Voimaa samanhenkisyydestä
Ylioppilaaksi päästyään Aura haki hetken suuntaa. Hän harkitsi biologin ammattia, mutta kehnot tiedot kemiasta ja matematiikasta estivät opiskelupaikan hakemisen. Hän aloitti Helsingin yliopistossa kielten opinnot, mutta jätti ne puolen vuoden kuluttua.
”Nuorena oli semmoista haahuilua. Silloin mikään muu ei ollut selvää kuin se, että kaupunki ei ole minua varten.”
Aura alkoi harrastaa lintuja 13-vuotiaana ja retkeillä veljensä ja tämän ystävän kanssa. Lukion jälkeen hän tutustui linturetkillä Ristoon, josta löysi samanhenkisen elämänkumppanin.
Heitä yhdisti rakkaus luontoon ja sen ihmeisiin. Samat arvot jakava kumppani joudutti haaveiden toteuttamista.
”En ollut ypöyksin menossa päätä pahkaa jonnekin. Olimme heti sitä mieltä, että mennään maalle asumaan.”
Molemmat olivat freelancereita: Aura kirjoitti luontoaiheisia lehtijuttuja ja kirjoja, Risto tienasi luontokuvaajana. Elanto tai eläkekertymä eivät heitä mietityttäneet.
”Sitä oli nuorena jotenkin niin huoleton. Kotoa saatu tuki ja turvallisuudentunne olivat pohja sille, että olen uskaltanut tehdä rohkeita ratkaisuja.”
Aura ja Risto ovat asuneet Tohmajärvellä, Valtimolla, Somerolla, Bergön saarella ja Viron Vormsissa. Ajatus muutosta on aina virinnyt luonnosta, kuten heidän lähtiessään keväällä 2001 Vormsiin. Sinne houkutteli eteläisten vyöhykkeiden monimuotoisuus kovakuoriaisineen ja perhosineen, ja sieltä ajoivat pois lisääntyneet avohakkuut ja ökyhuviloiden tulo rannoille.
Kuhmon lumo
Virosta Aura ja Risto ajoivat muuttokuormansa Kuhmon syrjäkylälle vuonna 2016.
Harvaan asuttu seutu oli lumonnut Auran jo 90-luvulla, kun hän oli tehnyt linturetken kainuulaiselle Elimyssalon luonnonsuojelualueelle.
”Se oli ensimmäinen kunnon metsä, jonka näin. Oli melkein järkytys, että metsä voi olla niin hieno – sellainen peikkometsä. Oli hämyisiä metsäpuroja, majavajoki, puista roikkuvaa naavaa ja valtavasti lintuja.”
He ostivat rintamamiestilan 30 kilometrin päästä Hiidenportin kansallispuistosta, jota metsäkoneet eivät pääse raiskaamaan.
Säiden ahavoittamassa talossa ei ollut vesijohtoja eikä sisävessaa, mutta sillä ei ollut merkitystä. Oli joulunpunainen leivinuuni, puusauna, oma kaivo ja vanha navetta Riston verstaaksi. Aarniometsää riitti pitkille lenkeille koirien kanssa.
Vaikka tontti on hallanarka ja sen maa karua, Aura viljelee kahdella kasvimaallaan ja kasvihuoneessa juureksia, tomaatteja ja herneitä kotitarpeiksi.
Kaikki on tehty luonnon parhaaksi. Pölyttäjille istutettiin kevätlinnunhernettä ja keittiön ikkunaan naulattiin metalliverkko, jotta yksikään lintu ei taita enää niskaansa lasiin lentäessään. Siivekkäille on 40 pönttöä.
Puuhaa riittää, ja Aurasta tuntuu, ettei hän ehdi oikein mitään. Välillä hän miettii, onko hän tullut vanhaksi.
Vormsissa hän hoiti kasvimaata, kanalaumaa, kolmea hevosta, kolmea koiraa ja naapurin Gerda-mummoa, jonka vointia oli kipaistava tarkistamaan.
”Nyt nautin hitaammasta elämästä.”
Pystykorva Hillan kanssa Valtimolla 90-luvun alussa. Silloin Kainuun suojelualueet lumosivat Auran.
Ikuinen rakkaus
Lapsuusvuosista asti Auran rakkaus luontoa kohtaan on säilynyt vahvana.
”Tunnen, että minulla on velvollisuus puolustaa luontoa, koska se on niin heikoilla.”
Auran julkinen luonnonsuojelutyö oli alkanut juuri Kainuussa 90-luvun alussa. Suomeen laadittiin vanhojen metsien suojeluohjelma, johon metsätaloudesta riippuvaisessa Kainuussa suhtauduttiin vihamielisesti. Aura alkoi mielipidekirjoituksilla vaatia luonnonmetsien säilyttämistä.
Sittemmin nuoruuden mustavalkoisuus ja tiukkapipoisuus ovat hellittäneet. Pää ei enää höyryä yhtä kuumana, ja ”paasaaminen” on siirtynyt kolumneihin ja kirjoihin.
Lue myös Seura.fi: Rottweiler imetti hylättyä tiikerinpentua Korkeasaaressa 50 vuotta sitten – Villieläinten hoito on kehittynyt mutta kekseliäisyys yllättää yhä
”Sitä vain yrittää elää tätä omaa pientä elämää ja saada siitä iloa”
Lapsuuteen kuuluneita huolettomuutta ja tulevaisuususkoa Aura ei enää tavoita.
”Maailma on mennyt niin karseaksi ja faktat tylyiksi.”
Auraa hirvittää, että luonnolle ja muille lajeille kuin ihmiselle jätetään yhä vähemmän tilaa.
”Luonto on yrityksille pelkkää raaka-ainetta. Ne, jotka louhivat luonnosta eniten rahaa, saavat eniten vaikutusvaltaa, koska heillä on varaa lobata poliitikkoja.”
Kun Aura istahtaa Riston kanssa surkuttelemaan luonnon tilaa, hän on kiitollinen siitä, että on ”näin vanha” eikä hankkinut koskaan lapsia. Nuorilla on kovat ajat edessään ilmastonmuutoksen ja luontokadon vuoksi.
Vaikka valtava tietomäärä ympäristötuhosta on juurruttanut Auraan pessimismiä, ryppyotsainen tosikko hän ei ole vieläkään. Hän juoksuttaa kirjoihinsa herkullisia hahmoja, jotka juovat viiniä kukkaruukusta sormi pohjan tilkkeenä tai kasvattavat kulinaristeille ruusunpunaisia itiöemiä homehtuneisiin kirjoihin puhjenneista lahottajasienistä.
Aura heittäytyy yhä lapsen innolla kaikkeen, viimeksi kimalaisiin ja sammaliin.
Hän hakee sohvapöydän kirjaröykkiöstä pienen teoksen ja esittelee valokuvasuurennoksia pimeässä hohtavasta aarnisammaleesta, jonka löysi viime vuonna kallionkolosta. Se oli niin kaunis, Aura muistaa.
Mitään sen ihmeellisempää hän ei onnenhetkeensä tarvitse.
”Sitä vain yrittää elää tätä omaa pientä elämää ja saada siitä iloa.”
”Meillä on ollut Riston kanssa reippaitakin irtiottoja, olemme lähteneet milloin minnekin. Minulla on ollut tuuria matkassa, että olen pärjännyt.”
Lue myös Seura.fi: ”Monilla eläinlajeilla on hyvin ilmeikkäät kasvot” – Työkseen eläimiä tutkiva Helena Telkänranta tietää, mitä niiden käytös ja ilmeet paljastavat
Juttu on julkaistu alun perin Seurassa.
Toimitus suosittelee
Kaupalliset yhteistyöt
Suosituimmat
Kaupalliset yhteistyöt