Emerituspiispa Wille Riekkinen kuvattiin Haukiputaan kirkossa vuonna 2020.
Kuva: Jukka-Pekka Moilanen
Tietokirja
Wille Riekkinen: Valo ja pimeys. Teos 2025.
Perimmäiset kysymykset ovat aina askarruttaneet ihmisiä. Ne liittyvät ennen muuta yliluonnollisiin ja tuonpuoleisiin asioihin. Kristillinen usko antaa vastauksia näihin kysymyksiin Raamattuun nojautuen, mutta sitä tulkitaan aina elettävässä ajassa.
Kuopion hiippakunnan emerituspiispa Wille Riekkinen on yli viisikymmenvuotisen pappisuransa aikana tulkinnut lukemattomia kertoja Pyhää Kirjaa nykysuomeksi.
Hän on tehnyt monipuolisen uran myös yliopistomaailmassa Raamatun alkukielten ja eksegetiikan alalla myös kansainvälisesti.
Uudessa teoksessaan Valo ja pimeys hän esittelee uusia tulkintoja varhaisten kristittyjen teksteistä. Teos toimii itsenäisenä jatko-osana hänen vuonna 2023 julkaisemalleen teokselle Kirjain vai henki.
Riekkisen lähtökohtana on Jumala-kuva. Jumala ei ole kuin käkikellon käki, joka käy puolen tunnin ja tunnin välein ilmoilla kukkumassa.
Riekkinen painottaa käsityksensä Jumalasta uutta luovana, dynaamisena voimana ja energiana: ”Jumala on läsnä tässä maailmassa.” Teoksessaan hän sanoittaa Jumala-uskoa uudella, perinteistä poikkeavalla tavalla.
Raamatun tekstien ajankohtaistava tulkinta on haaste kirkolle erityisesti tänä aikana, jolloin kaikenlaista tarjontaa on yllin kyllin.
Elämän mielekkyyden etsiminen mysteerien kautta sekä symbolien avaaminen vaatii sekä rohkeutta että ennakkoluulottomuutta. Riekkiseltä sitä ei puutu, sillä hän muovaa uskoa uusin ja yksinkertaisin sanamuodoin.
Oman aikamme uskonnollisuuden Riekkinen näkee olevan nousussa. Se näkyy keskusteluna niin akateemisilla foorumeilla kuin ruohonjuuritasolla, mutta ei niinkään kirkon sisällä.
Riekkinen pohdiskelee Jumalan ja ihmisen kohtaamista toiveiden, pelkojen ja hädän lähtökohdista. Teistinen näkemys ei huomioi ihmisen kokonaisvaltaista ajattelua.
Deismissä puolestaan katsotaan, että Jumala on jättänyt luomisen jälkeen maailman oman onnensa varaan. Tämä liittyy myös vallankäyttöön, kun kristillisestä uskosta tuli valtionuskonto, jolloin papisto oppi käyttämään niin hengellistä kuin maallistakin valtaa varsin näppärästi.
Ihmeparannukset ovat viime vuosikymmenien aikana tulleet myös Suomeen näkyvällä tavalla. Riekkinen tukeutuu Paavalin karismaoppiin, opetukseen armolahjoista.
Ne eivät ole palkintoja uskollisuudesta tai uskon mittareita, vaan mahdollisuus palvella toisia ihmisiä. Niinpä Riekkinen määritteleekin karismaatikon ihmiseksi, joka on vapautunut käyttämään luonnollisia lahjoja toisten hyväksi.
Pahuuden ongelma on ratkaisematon yhtälö. Riekkinen painottaa Raamatun alkukertomuksissa pahan olemisen keskeisesti esillä, mutta ne eivät selitä pahan problematiikkaa.
Vanhan testamentin mielikuvat pahan olemuksesta ovat yleisuskonnollisia, mutta vaikutteet ovat tulleet persialaisen zarathustralaisuuden kautta. Uuden testamentin puolella ei pahuudelle ole johdonmukaista selitystä, mutta persoonallinen paha mainitaan useissa kirjoituksissa.
Pahan torjunnassa Riekkinen suosittelee kasvatusta ja armeliaisuuden logiikkaa.
Rakkaudesta Riekkinen puhuu sielunhoidollisesti. Se liittyy keskeisesti myös diakoniseen ulottuvuuteen.
Tämä tehtävä kuuluu kaikille, mutta Riekkinen nostaa kirkon olemukseen kuuluvan auttamisen keskeisesti esiin: ”Köyhiin sitoutunut kirkko ymmärtää tehtävänsä maailmassa.” Ajattelevia ja auttavia ihmisiä nyt jos koskaan maailmassa tarvitaan.
Riekkisen teos on raikas ja tuore, ajankohtainen ja ajaton syväkyntö Raamatun teksteihin herättelevällä tavalla. Hän liittää ajatuksensa myös tavallisen ihmisen elämänkysymyksiin ja pohdintoihin.
Savolainen pilke vilahtaa siellä täällä tekstissä suolaa antaen. Tekstiin liittyvät saumattomasti Seija Riekkisen maalaukset vahvoine sävyineen.