Yhdysvaltojen nykyinen puolustusministeri Pete Hegseth nousi politiikan parrasvaloihin jo ennen ministerikauttaan vuonna 2019. Tuolloin hän suostutteli presidentti Donald Trumpin sekaantumaan kolmen amerikkalaissotilaan oikeustapauksiin. Kyse oli aseettomien siviilien murhista. Trump armahti kaksi tuomittua ja puuttui kolmannen syytteisiin.
Ainakin yhtä syytettyä erikoisjoukkojen sotilasta omat palvelustoveritkin kuvasivat psykopaatiksi ja todistivat oikeudessa häntä vastaan. Mutta Hegsethin mukaan sotilaat eivät olleet sotarikollisia vaan sankareita.
Soturieetoksella on kolme tavoitetta: tappavuus, tappavuus ja tappavuus.
Hegsethin mielestä Yhdysvallat häviää sotiaan, koska se ei se käytä riittävästi väkivaltaa. Tilannetta korjatakseen hän on puolustusministerinä edistänyt niin sanottua soturieetosta. Sillä on Hegsethin sanoin kolme tavoitetta: ”Tappavuus, tappavuus ja tappavuus. Kaikki muu on poissa.”
Hegseth uskoo, että sodassa voittavat armottomia tekoja tekevät miehet. Hänen ihannesotilaansa ovat karskeja, periksiantamattomia tappajia.
Hegseth halveksuu ”poliittista korrektiutta”. Hän on puolustanut simputusta osana sotilaskoulutusta ja on lausunut, että ”vihollisiemme pitäisi saada luoteja eikä asianajajia”. Yhdysvaltojen pitäisi Hegsethin mukaan ”taistella omien sääntöjensä mukaan.” Laki ja etiikka ovat soturieetokselle vieraita, suorastaan haitallisia.
Hegsethin mielestä Yhdysvallat häviää sotiaan, koska se ei se käytä riittävästi väkivaltaa.
Hegsethin käsitys sodasta on suoraviivaisuudessaan houkutteleva: sodankäynti on väkivaltaa, ja sota loppuu tappamalla. Näkemys on saanutkin tukea etenkin terrorismin vastaista sotaa käyneissä erikoisjoukoissa, mutta Hegsethin ajattelulle löytyy kannatusta muualtakin USA:n asevoimista.
Suoraviivainen käsitys sodasta on kuitenkin kolmesta syystä ongelmallinen.
Ensinnäkin, pelkkä tappaminen ei takaa sotamenestystä. Vaikka Yhdysvallat ei varsinaisesti hävinnyt taisteluita Vietnamissa, Afganistanissa, Irakissa tai viimeksi Iranissa, se ei silti saavuttanut alkuperäisiä tavoitteitaan näissä sodissa. Sodassa pelkkä tappaminen ilman poliittisiin tavoitteisiin yhdistävää strategiaa heikentää onnistumisen mahdollisuuksia.
Toinen Hegsethin ajattelun ongelma on, että sotaa ei voi perustella kunniallisena, jos sitä ei käydä eettisesti kestävällä tavalla. Asevoimien epäeettinen toiminta vieraannuttaa asevoimia muusta yhteiskunnasta, liittolaisista ja niistä omistakin sotilaista, jotka kokevat palvelevansa ylevää tarkoitusta.
Amerikkalaisveteraani Phil Klain mielestä barbaarinen käytös tahrii kaikki univormua käyttävät, ja julmuuden himo muuttaa jalon kutsumuksen pelkäksi roistomaisuudeksi.
Kolmas ongelma on, että julmuudesta tehdään hyve. Laki ja etiikka suojelevat sotilaita sekä oikeustoimilta että moraalisilta vaurioilta, joita tekojen ja arvojen välinen ristiriita voisi aiheuttaa.
Hegsethin ihannesotilas ei olekaan lopulta voimavara vaan poliittinen, eettinen ja jopa sotilaallinen rasite, josta aiheutuu taakkaa ja kustannuksia päätöksentekijöille, asevoimille, yhteiskunnille ja jopa ihannetta toteuttaville sotilaille.
Soturieetoksen ihannesotilas ei ole lopulta voimavara vaan poliittinen, eettinen ja jopa sotilaallinen rasite
Suomesta katsoen Hegseth voi näyttäytyä karikatyyrinä. Soturieetos on reserviläisiin tukeutuville, suomalaista yhteiskuntaa palveleville asevoimille vieras. Väkivaltaisen soturieetoksen vahvistuminen olisikin omiaan heikentämään Puolustusvoimien tärkeintä voimavaraa, kansalaisten maanpuolustustahtoa. Siksi varushenkilöistä pyritään pitämään huolta ja simputuksesta joutuu meillä oikeuteen.
Ulkomailla Hegsethin kuvaamia asenteita on kuitenkin ilmennyt toistuvasti suomalaisten reserviläisten ja ammattisotilaiden keskuudessa. Tuoreimmassa tapauksessa entiset erikoisjoukkojen sotilaat kertovat merirosvouksesta epäiltyjen vankien pahoinpitelystä tai asettamisesta hengenvaaraan Somalian rannikolla vuonna 2011. Nuorin vangeista oli noin 10-vuotias.
Kun tapahtuneeseen tivattiin tarkennusta, sotilaat vierittivät vastuuta Merivoimien rikoksiksi kuvaamista tapahtumista hierarkiassa ylöspäin ja kuittasivat kertomuksensa ”huhupuheina” ja ”läppänä”.
Vaikka puheet olisivat vain ”kalajuttuja”, Hegsethin soturieetokseen sopii kiusallisen hyvin, että suomalaissotilas, eli siis viranomainen, pitää puheita lapsen hukuttamisesta vitsikkäänä.
Soturieetoksen kaltaisia asenteita on ilmennyt myös suomalaisten reserviläisten ja ammattisotilaiden keskuudessa.
Häiritsevintä tilanteessa on myös, etteivät nämä kertomukset ole herättäneet enempää julkista keskustelua.
Puolustusvoimien tiedotuslinja tapauksesta on tuttu: emme tienneet, tapaus tuomitaan, mutta sitä ei tutkita – ei ainakaan julkisesti. Sama mielenkiinnon puute tuntuu pätevän asevoimien toiminnan valvomisesta vastaaviin poliitikkoihimme, ja myös meihin rivikansalaisiin.
Tapaus on tärkeä siksi, että viranomaistemme toiminta heijastelee sitä, keitä me olemme yhteiskuntana ja sen jäseninä. Vaikenemalla hyväksymme eettisesti muun muassa Venäjän jakamat kestämättömät arvot.
Jokaisen meistä pitäisi pohtia, onko sellainen arvopohja puolustamisen arvoinen.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä ja kriisinhallintaveteraani, jolle on tärkeää yrittää olla hyvisten puolella.