Luonnon näkökulmasta ihminen saattaa olla koko planeettamme hyödyttömimpiä eliölajeja. Siinä missä muut lajit ylläpitävät ekosysteemien herkkää tasapainoa ja edistävät monimuotoisuutta, ihminen tuhoaa, kuluttaa ja häiritsee ympäristöään tavalla, jolle ei löydy vertaa maapallon historiassa.
Ekosysteemit ovat monimutkaisia verkostoja, joissa jokaisella lajilla on oma tehtävänsä: kasvit tuottavat happea ja sitovat hiiltä, hyönteiset pölyttävät, pedot säätelevät saaliskantoja ja hajottajat kierrättävät aineksen uudeksi elämäksi. Mutta mikä on ihmisen rooli? Meidän jälkemme näkyy saasteissa, kiihtyvässä ilmastonmuutoksessa, metsien hävityksessä ja lajien massakuolemissa – usein lyhytnäköisen hyödyn nimissä.
Ihmiskunnan puolustukseksi nostetaan usein tieteellinen ja teknologinen edistys. Mutta nämä saavutukset palvelevat pääasiassa vain meitä itseämme, harvoin luontoa. Luonto kukoisti miljardeja vuosia ennen ihmistä – ja kukoistaisi luultavasti jälleen, ehkä monimuotoisempana, jos katoaisimme.
Kun asiaa tarkastelee puhtaasti hyötynäkökulmasta, ihmisen ekologista välttämättömyyttä on vaikea perustella. Päinvastoin: meidän poistumisemme saattaisi antaa ekosysteemeille mahdollisuuden elpyä nopeasti.
Toisaalta – ehkä meitä ei tulisi arvioida pelkästään hyötynäkökulmasta. Eiväthän kissatkaan rakenna ekosysteemejä, mutta silti niiden kehräys sohvalla saa monet tuntemaan lempeyttä ja yhteyttä maailmaan. Ehkä juuri tällainen lämpö, kyky kiintyä toiseen lajiin ja halu huolehtia ovat se kipinä, jonka avulla voisimme löytää uuden roolin – emme hallitsijoina, vaan hoivaajina.
Eikö siis olisi jo aika miettiä, miten voisimme muuttaa toimintaamme niin, ettemme olisi luonnolle haitaksi? Voisimmeko edes yrittää olla osa ekosysteemiä – ei sen tuhoaja, vaan sen tukija?