Kuinka moni antaisi lapsensa karata ovesta pois hankalista tilanteista tämän tästä? Puhelimen avulla se liian usein sallitaan.
10.9. 19:30
Aamulehti
Mitä 2020-luvun ihminen tekee, kun hän tuntee olonsa kiusaantuneeksi tai epävarmaksi? Hän pakenee pois tilanteesta puhelimensa suojaan. Virtuaalinen ovi avautuu ja taakse jää yksinäinen lounaspöytä, jaaritteluksi mennyt kokous, hiljainen parivuode, perheillallinen, pitkä bussimatka tai koulun käytävä, jolta ei löydä ystävää. Puhelimesta löytyy turvallista, turruttavaa sekametelisoppaa. Sosiaalisia tilanteita ja itseilmaisua se ei juuri opeta.
Jos näkisimme pakenijan vieressä konkreettisen oviaukon, josta kuka milloinkin sujahtaisi, alkaisimme ehkä hahmottaa, millaisista tilanteista luovumme, kun kännykkä kutsuu. Tärkeää ei ehkä olekaan se, mitä puhelimesta saamme, vaan se, mitä samaan aikaan menetämme.
Katsoin bussissa isää ja pientä lasta. Taapero osoitteli rattaista maailman ihmeitä. Isä silitteli tätä toisella kädellä poskesta ja keikutti jalalla hellästi vaunuja, mutta miehen katse pysyi silti liimautuneena puhelimeen poistumispysäkille saakka. Katsoin pientä silmiin ja hymyilin. Yritin eleelläni sanoa, että kontaktin ottaminen ihmisiin on hyvä asia, jatka yrittämistä, vaikka isä näyttääkin hetkeksi sukeltaneen virtuaalisesta ovesta ulos bussista.
Toki puhelimesta on paljon hyötyä. En myöskään tuomitse ketään, joka ei pysty vastustamaan varsinkaan väsyneenä puhelimen houkutusta. Havahdun itsekin päivittäin, että lyhyt vilkaisu on vaihtunut tuntien retkeksi jossain aivan muualla kuin missä fyysinen kehoni on. Sitten kaduttaa. Selkeä merkki riippuvuudestani.
”
Eivätkö juuri sosiaaliset suhteet, katsekontaktit, aloitteen teon opettelu ja normaali toisten kanssa jutteleminen ole niitä asioita, joita kouluvuosien aikana pitäisi oppia ja saada kokea?
Tervehdin äskettäin riemulla uutista, joka kertoi koulujen puuttuvan aiempaa rohkeammin nuorten puhelimen käyttöön. Vihdoinkin opettajat ja vanhemmat saisivat kunnon taustatukea taisteluun niiden liikakäyttöä vastaan. Nyt alkaisi tapahtua.
Petyin, kun ymmärsin, että monissa kouluissa välitunneilla saa edelleen paeta puhelinovesta pois. Eivätkö juuri sosiaaliset suhteet, katsekontaktit, aloitteen teon opettelu ja normaali toisten kanssa jutteleminen olisi niitä asioita, joita kouluvuosien aikana pitäisi oppia ja saada kokea. Ja onko edes oikein, että esimerkiksi luokan yksinäinen jää näennäisesti puhelimensa suojaan saamatta tukea?
En vähättele lainkaan ahdistusoireita, joita puhelimen poisantaminen aiheuttaa. Suomessa elää ikäluokkia, joille on parivuotiaasta saakka ojennettu pikkuruutu käteen, kun alkaa itkettää tai kiukuttaa. He ovat rauhoittuneet puhelimensa kanssa ja oppineet olemaan yhteydessä jonnekin kauas koska tahansa.
Uskon, että jos puhelin olisi mikä muu todellisuuden muuttava väline tahansa, vanhemmat olisivat sisukkaampia suojelutyössä. Antaisitko lapsesi kadota ovesta pois rippijuhlissa, perheillallisilla, välitunneilla tai vaikka vahtiessaan pikkusisaruksia? Katoaisitko itse siitä samasta ovesta läheistesi luota yhä uudelleen?
Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.