Lucy (Dakota Johnson) ja Harry (Pedro Pascal) ovat täydellinen pari – ehkä liiankin täydellinen. Celine Songin romanttisessa komediassa on monia tasoja.
Kuva: Adore Matchmaking LLC
Käsikirjoitus ja ohjaus Celine Song. Päärooleissa: Dakota Johnson, Chris Evans, Pedro Pascal. Yhdysvallat 2025. K 7. 117 minuuttia.
Celine Song herätti huomiota esikoisellaan Past Lives (2023). Haikea kertomus seurasi Amerikkaan muuttavien korealaisten lapsuudenystävien elämää ja rakkauksia. Palkintoja ropisi, ja Past Lives tavoitteli myös parhaan elokuvan ja parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen oscareita.
Materialists-elokuvan voi ajatella pelaavan enemmän varman päälle. Se sopii näennäisen vaivattomasti romanttisen komedian lokeroon, ja kolmiodraamaa tulkitsevat hittinimet: Dakota Johnson, Pedro Pascal ja Chris Evans.
Johnson on Lucy, kovan luokan konsultti eliitille suunnatussa parinhakubisneksessä. Tässä live-Tinderissä ehdokkaat seulotaan jämptien kriteerien perusteella, ja kunnia-asiana on johdattaa asiakas unelmahäihin. Ja jos treffit eivät toimi, konsultissa on jotain vikaa.
Erään asiakkaan häissä Lucy kohtaa varakkaan Harryn (Pascal), joka näyttäisi olevan täydellinen mätsi hänelle itselleen. Mutta hän kohtaa myös eksänsä Johnin (Evans), jolla ei mene niin leveästi: urahaaveet ovat vaihtuneet cateringhommiin ja kimppakämppään.
”Onnistuneesti toistuvaa huumoria tarjoavat asiakkaiden epärealistiset toiveet – valitettavasti listoillamme ei nyt ole äärikonservatiivista lesboa New Yorkissa, voitaisiinko laajentaa aluetta New Jerseyn puolelle? Ai ei?”
Kuvio kuulostaa siis tavanomaiselta, mutta fiksusti kirjoitetut hahmot ja kolmikon nautittavat roolisuoritukset kohottaisivat jo sinällään kertomuksen korkealle tasolle. Varsinkin sankarirooleistaan tunnettu Evans on hauska nähdä inhimillisenä altavastaajana.
Päähenkilöiden jännitteisten suhteiden ohella juonta elävöittävät työssä sattuvat vastoinkäymiset sekä Lucya ja Johnia yhdistävä rakkaus teatteriin.
Ihmiskunnan alkuvaiheisiin sijoittuva kehyskertomus on hupsu, mutta kääntyy sekin lopulta toimivaksi vitsiksi. Onnistuneesti toistuvaa huumoria tarjoavat asiakkaiden epärealistiset toiveet – valitettavasti listoillamme ei nyt ole äärikonservatiivista lesboa New Yorkissa, voitaisiinko laajentaa aluetta New Jerseyn puolelle? Ai ei?
Dialogissa riittää mukavan kirpeää mutta alleviivailematonta satiiria parinmuodostuksen jähmeistä normeista, ja ulkonäköpaineista, jotka kahlitsevat ihmisiä sukupuolesta riippumatta.
Riittääkö rakkauteen, että ihmisten vaatimuslistat vastaavat toisiaan mahdollisimman tarkasti? Vai onko kyse jostain arvoituksellisemmasta?
Shabier Kirchner toimii jälleen kuvaajana, ja tälläkin kertaa New York näyttäytyy ihastuttavan aitona ja rosoisena.
Jotkut kriitikot ovat moittineet Materialistsia pinnallisuudesta. Itse koin sen elokuvana, joka kertoo pinnallisuudesta hyvinkin syvällisesti ja samalla hauskasti.