Siitä puhuttiin jo kaupungilla. Silti vinyylisinglen kuunteleminen tamperelaisessa Epe’s Music Shopissa alkuvuodesta 1978 oli päräyttävä kokemus. Olin alkanut varovasti hengailla Epe´sissä, joka toimitti nuorisotilan virkaa Tampereen keskustassa.
Ei siitä nyt ehkä elämäni biisiä tullut, mutta läheltä liippaa.
Eppu Normaalin Poliisi pamputtaa taas tunkeutui 14-vuotiaaseen tajuntaani jäänaskalin tavoin monestakin syystä.
En voinut millään uskoa, että tällaisen biisin voisi levyttää Suomessa. Enkä sitä, että levyä jopa soitettaisiin Yleisradiossa. Muita radiokanavia ei tuolloin vielä ollut.
Kaikkein hienointa oli haaveilla hetkestä, jolloin pääsisin pogoamaan Eppu Normaalin keikalla. Sehän oli nyt oikea, levyttänyt bändi.
Vuodesta 1978 tuli merkittävä. Melkein tunsin historian siipien sulan pyyhkäisyn.
Aika oli sellainen, että kaduilla kuului jo Kekkoslandian kuolinkorahduksia.
Nuoret näyttivät keskisormea aiempien sukupolvien puoluepolitikoinnille, valtamedialle ja kulttuurieliitille. Tiloja vallattiin, mieltä osoitettiin ja media tehtiin itse. Niissä puuhissa poliisi tuli tutuksi.
Itse en saanut pampusta, mutta muutama kaveri kyllä. Ehkä siksi Eppujen huumoriraita tuntui silloin niin radikaalilta.
Avaa kuvien katselu
Kaikilla ei ollut varaa nahkatakkiin, mutta farkkutakki hakaneuloilla oli jokaisen ulottuvilla. Kuva: Laura Railamaa / Yle
Poliisi pamputtaa taas valittiin vain muutama kuukausi ilmestymisensä jälkeen Soundin lukijaäänestyksessä parhaaksi suomalaiseksi rockkappaleeksi. Siitä ilmestyi myös osa kaksi Eppujen ensimmäisellä albumilla Aknepopilla vielä samana vuonna.
”Miksei kukaan enää kaduilla hymyile?
Miksei kukaan enää siellä edes kävele?
Syynä on poliisi, paskajalat kadun valtasi”
Poliisi pamputtaa, Aknepop-LP, 1978
Elokuussa kolahti: Eppu Normaali esiintyisi Särkänniemen huvipuistossa.
Kyseessä olivat Ylen Iltatähti-ohjelman kuvaukset, ja ohjelman toinen tamperelaisbändi oli Popeda. Päättelin, että sisään olisi helppo päästä, sillä isoveli soitti kitaraa Popedassa. Toisin kävi, äiti ei päästänyt.
Hän oli autuaan tietämätön punk-keikoista, joilla olin jo muutaman kerran käynyt. Niissä meno oli varmasti rajumpaa kuin Särkänniemessä tv-kameroiden edessä. Punkkareita vainoavat diinarit väijyvät nurkan takana nyrkkirautoineen. Ja poliisi pamppuineen oli tietysti aina paikalla.
Vanhempani katsoivat Eppu Normaalia televisiosta hyvin hämmentyneinä. Tunne saattoi jopa peitota alleen ylpeyden siitä, että oma poika soitti televisiossa.
Jälkeenpäin tuntuu ihmeelliseltä, miten helppoa tuota sodannähnyttä sukupolvea oli järkyttää.
Alkuvuodesta 1978 sisäministeri Eino Uusitalo oli peruuttanut työluvat Sex Pistols -yhtyeen jäseniltä.
Helsingin Kulttuuritalolle kaavailtu keikka peruttiin, ja näin saatiin näppärästi suojeltua Suomen nuorisoa punkin turmelevalta vaikutukselta. Eppu Normaali teki jupakasta biisin, tietenkin.
”Mitä enemmän nostatte kohua,
sitä enemmän lapsenne rakastaa mua.”
Rääväsuita ei haluta Suomeen, 1978
Rakastin Mikko Saarelan sanoituksia.
Kun ollaan nuoria, muutoskin on nopeaa. Eppu Normaali kasvoi pian ulos yy-kaa-koo-punkista ja alkoi tehdä syvällisempää, aikuisempaa ja yhä vain suositumpaa musiikkia. Saarela lähti ja sanan säilää alkoi heiluttaa Martti Syrjä.
”Miksi emme sitä, häpeä ja peitä
Että teemme pelkkiä lälläreitä?
Emme tietenkään siitä paineita ota
Arvostamme näet mummojenkin suosiota”
Akun tehdas, 1980
Itselleni kaikesta sähellyksestä ja punkrockin kuuntelusta oli hyötyä. Pyörähdin yliopistossa ja Ylen lasten ja nuorten toimituksessa. Pesti paikallisradiossa alkoi 1987. Levylautasella pyöri tietenkin Eppu Normaali.
”Soitan loppuun asti kappaleen
Ylleni taivaan teen tähtineen
Kun kitara soi, ei itkeä saa…”
Kitara, taivas ja tähdet, 1980
Sitaatit ovat Eppu Normaalin kappaleista vuosilta 1978-1980. Sanoittajat: Mikko Saarela ja Martti Syrjä.