Paula Vaskuri (vas.) ja Virpi Väisänen katselivat maanantaina yhteisiä virtuaalimaailmoja VR-lasien läpi.
Kuva: Teija Soini
”Jos opettaja tai opiskelija pomppaa muualle virtuaalisesti, ja siellä pitäisi vielä saada konkreettisesti tehtyäkin jotain, ympäristö ei saisi viedä koko huomiota”, sanoo Ympäristö- ja kemiantekniikan tutkimusyksikössä opettava Virpi Väisänen.
Vaikka virtuaalitodellisuus (VR) eri muodoissaan on nykymittapuulla jo vanha asia teknisesti, se ei ole vielä lyönyt itseään läpi yliopistojen päivittäisessä tutkimus- ja opetuskäytössä.
Ei ainakaan siinä määrin kuin aluksi kuviteltiin, vaikka alan kehitys on nopeaa eikä kukaan halua tieten tahtoen pudota kelkasta.
Oulun yliopisto järjesti maanantaina opetushenkilökunnalleen Sovelto Oyj:n kanssa tapahtumia, joiden aikana halukkaat opettajat saivat alustavaa kokemusta VR-maailmasta koulutusympäristönä.
Yksi virtuaalisuuden parhaista puolista on, että VR-lasit päässä ihminen voi olla fyysisesti etäällä, mutta samanaikaisesti läsnä yhteisessä virtuaalitilassa muiden kanssa.
Sovelto Oyj:n verkkosivuilla perustellaan, että VR-opiskelun intensiivisyys parantaa oppimistuloksia ja opitun muistamista, säästää aikaa, matkakustannuksia sekä hiilijalanjälkiä ja on hauskaa.
Huipputekniikka, ohjelmistot ja niiden ylläpitäminen kuitenkin aina maksavat eikä valmiita, yliopistokäyttöön suoraan soveltuvia virtuaaliympäristöjä ole vielä paljon tarjolla.
VR-tekniikkojen tutkimusalakohtainen liittäminen korkeakouluopetukseen, varsinaisesta tutkimustyöstä puhumattakaan, on vasta alkuvaiheessaan.
Katso alta Sovelto Oyj:n video:
Yksi tämänkertaisen koulutuksen järjestäjistä, Paula Vaskuri, työskentelee Oulun yliopiston tietohallinnossa opetuksen it-palvelupäällikkönä.
– Virtuaalitodellisuuden viihdepuoli tosiaan menee paljon nopeammin eteenpäin kuin koulutussovellukset. Opettajamme ovat nyt saaneet kokeilla virtuaalimaailmassa olemista ja miettiä, olisiko siitä mahdollisesti heille apua työssä, Vaskuri kertoo.
– Aina, kun puhutaan uusista tekniikoista ja opetuksesta, pedagoginen puoli on ehdottomasti tärkein. Tekniikan pitää oikeasti tukea, tehostaa tai monipuolistaa oppimista. Virtuaaliopetuksessa rikotaan fyysisen maailman rajoitteita.
Tutkimuksen kannalta rajoittavinta virtuaalisuudessa on se, että etukäteen ohjelmallisesti rajatun kehikon yli ei pääse.
Esimerkiksi arkeologisiin kohteisiin ja kaivauksiin voi tutustua virtuaalisesti ja oppia niistä, mutta kaivaa ei voi.
Niin ikään digitaalisesta käynnistä kohteessa puuttuvat haju-, tunto-, ja makuaisteihin liittyvät kokemukset.
Ympäristö- ja kemiantekniikan tutkimusyksikössä opettava Virpi Väisänen etsii VR-lasit päässä itselleen oikeaa verkkoympäristöä kasvot seinään päin seisten.
Pää ja kädet liikkuvat, mutta ulkopuolelta ei voi päätellä, missä maailmoissa hän milläkin hetkellä on ja mihin pyrkii.
Arkitodellisuuteen palattuaan Väisänen selvittää olleensa sisällä jossakin pelissä.
– Tällaiseen virtuaalimaailmaan voisi rakentaa ihmisten kokouspaikan, luovan ympäristön. Oikeasti tuntui, että olin jossakin muualla.
Hän kysyy, saisimmeko itsestämme jotain uutta irti, jos välillä kokisimme olevamme ihan eri paikassa.
– Opiskelijamme jo elävät tällaisessa maailmassa, joten opetustakin pitäisi kai pystyä tarjoamaan samassa muodossa.
– Toisaalta, jos opettaja tai opiskelija pomppaa muualle virtuaalisesti, ja siellä pitäisi vielä saada konkreettisesti tehtyäkin jotain, ympäristö ei saisi viedä koko huomiota.
Virtuaalitodellisuuden parhaita puolia
Mahdollisuus tarinallisuuteen tehostaa oppimista.
Tempaa mukaansa ja avaa pääsyn paikkoihin, joihin ei muuten ole syystä tai toisesta mahdollista mennä.
Havainnollistaa ja auttaa ymmärtämään monimutkaisia käsitteitä. Elävöittää oppikirjojen sisältöä uudella tavalla.
Opetukseen ja keskusteluihin voi osallistua mistä päin maailmaa tahansa.
Mahdollistaa myös ajantasaiset yhteydet reaalimaailmaan.