Emme pysty tekemään itsestämme riippumattomia muista, mutta voimme tehdä myös muita riippuvaisiksi meistä, kirjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Henri Vanhanen.
Suomessa on käytetty viime vuodet valtavasti energiaa sen pohtimiseen, miten talous saataisiin jälleen kasvamaan.
Keskustelemme veroista, työmarkkinoista, velasta, koulutuksesta, investoinneista ja tuottavuudesta. Kaikki ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta julkisessa keskustelussa on yksi perustavanlaatuinen ongelma.
Yritämme liian usein korjata Suomen taloutta maailmassa, jota ei enää ole.
Suomi menestyi pitkään kansainvälisessä järjestyksessä, jossa avoin kauppa lisääntyi, tuotantoketjut rakennettiin mahdollisimman tehokkaiksi ja turvallisuuspolitiikka voitiin pitää melko kaukana yritysten jokapäiväisistä päätöksistä.
Pienelle vientimaalle tämä oli erinomainen maailma. Pääsimme suurille markkinoille, yritykset pystyivät hankkimaan raaka-aineita ja komponentteja sieltä, mistä ne sai edullisimmin, eikä kauppakumppanin poliittista järjestelmää tarvinnut aina pohtia kovin tarkasti.
Tämä aikakausi on päättynyt.
Yhdysvallat käyttää tulleja, vientirajoituksia ja investointipolitiikkaa osana suurvaltakamppailua. Kiina on rakentanut itselleen vahvan aseman kriittisissä mineraaleissa, teknologiassa ja tuotantoketjuissa. Venäjän ja Iranin sodat osoittivat Euroopalle, että energiaa ja taloudellisia riippuvuuksia voidaan käyttää myös painostamiseen.
Euroopassakin puhutaan nyt taloudellisesta turvallisuudesta, strategisista riippuvuuksista ja oman tuotantokyvyn vahvistamisesta tavalla, joka olisi vielä joitakin vuosia sitten kuulostanut vieraalta.
Yrityksissä muutos on jo ymmärretty. EK:n Vientibarometrissa 2026 maailmantilanteen kasvava epävarmuus nousi keväällä suomalaisyritysten ylivoimaisesti suurimmaksi huolenaiheeksi vientimarkkinoilla. Jo aiemmin puolet vientiyrityksistä oli hajauttanut toimitusketjujaan ja yhtä moni kasvattanut varastojaan maailmankaupan epävarmuuksien vuoksi.
Geopolitiikka ei siis ole yrityksille ulkopolitiikan abstrakti sivujuonne. Se vaikuttaa jo siihen, mistä tavaraa hankitaan, missä sitä tuotetaan ja kuinka suuri riski yhden toimittajan tai markkinan varaan uskalletaan ottaa.
Suomi kaipaa jatkossakin avoimia markkinoita, kansainvälistä kauppaa ja investointeja. Avoimuus ei kuitenkaan tarkoita sinisilmäisyyttä. Ei ole yhdentekevää, mistä kriittiset raaka-aineemme, teknologiamme tai komponenttimme tulevat ja kuka niiden saatavuutta viime kädessä hallitsee.
Venäläinen energia näytti pitkään halvalta. Todellinen hinta paljastui vasta, kun riippuvuudesta tuli turvallisuusongelma. Samaa virhettä ei kannata tehdä uudelleen puolijohteiden, kriittisten mineraalien, lääkkeiden, akkujen, tietoliikenteen tai muiden yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömien tuotteiden kanssa.
Jos kriittisen komponentin ostaminen luotettavasta maasta maksaa hieman enemmän, erotus ei välttämättä ole hukkaan heitettyä rahaa. Sen voi ajatella vakuutusmaksuna siitä, ettei tuotanto pysähdy ensimmäisen kansainvälisen kriisin koittaessa.
Tässä maailman muutoksessa Suomella on myös mahdollisuus, josta puhutaan liian vähän.
Kun yritykset arvioivat investointikohteita, ne eivät enää katso vain palkkatasoa, verotusta tai sähkön hintaa. Ne joutuvat miettimään, mistä energia tulee, pysyykö yhteiskunta toimintakykyisenä kriisissä, missä data sijaitsee, kuinka turvallisia tietoliikenneyhteydet ovat ja voiko kriittinen toimitusketju katketa geopoliittisen konfliktin vuoksi.
Juuri tässä Suomi voi olla kiinnostavampi maa kuin kokomme antaisi olettaa. Meillä on vakaa yhteiskunta ja oikeusvaltio, Nato-jäsenyys, runsaasti puhdasta sähköntuotantoa, vahvaa teknologista osaamista sekä vuosikymmenten kokemus varautumisesta. Meillä on myös kasvavaa osaamista puolustusteknologiassa, kyberturvallisuudessa, tietoliikenteessä ja kaksikäyttöteknologiassa.
Näitä ei pitäisi ajatella erillisinä vahvuuksina. Yhdessä ne muodostavat kilpailuedun. Niiden hyödyntäminen vaatii kuitenkin enemmän kuin juhlapuheita Suomen mahdollisuuksista.
Jos haluamme esimerkiksi uuden datakeskuksen, puolustusteknologiayrityksen tai puhtaan teollisuuden tehtaan Suomeen, investoijan ei pitäisi joutua odottamaan vuosikausia lupia ja sen jälkeen pohtimaan, saadaanko alueelle riittävästi sähköä.
Siksi strategisesti tärkeille investoinneille tarvitaan aidosti nopeampi lupapolku, ja sähköverkkoa sekä muuta infrastruktuuria pitää rakentaa ennakoivasti sinne, minne uutta teollisuutta halutaan.
Yritysverotuksen arvon taas pitäisi olla ennen kaikkea siinä, että yritys tietää myös viiden tai kymmenen vuoden päästä, millaisessa ympäristössä se toimii.
Sama koskee pääomaa. Suomi ei tarvitse vain lisää suomalaisia kasvuyrityksiä, vaan yrityksiä, jotka myös pysyvät täällä kasvaessaan. Jos lupaava teknologiayhtiö joutuu hakemaan kasvuvaiheen rahoituksen ulkomailta ja siirtää samalla pääkonttorinsa, omistustaan tai toimintojaan pois Suomesta, olemme maksaneet koulutuksesta ja tutkimuksesta mutta luovutamme suuren osan kasvun hedelmistä muualle.
Siksi kotimaisten institutionaalisten sijoittajien mahdollisuuksia sijoittaa kasvuyrityksiin pitäisi parantaa ja ulkomaisen kasvupääoman tulo Suomeen tehdä mahdollisimman helpoksi.
Muualla tähän muutokseen rakennetaan jo uusia välineitä. Britannia on perustanut Supply Chain Centren, joka kokoaa yhteen valtion ja yritysten tietoa toimitusketjuista, tunnistaa kriittisiä riippuvuuksia ja auttaa ennakoimaan häiriöitä ennen kuin tehtaat pysähtyvät.
Saksassa valtio puolestaan käyttää Deutschlandfondsia yksityisen pääoman houkuttelemiseen teollisuuteen, energiaan, teknologiaan ja puolustukseen. Sen yhteydessä vahvistetaan myös kriittisten raaka-aineiden saatavuutta. Saksalla on lisäksi kansallinen talouden suojaamisen strategia, joka yhdistää yritysten, viranomaisten ja turvallisuustoimijoiden työtä.
Suomen pitäisi ottaa loikka samaan suuntaan.
Seuraavaan hallitusohjelmaan tarvitaan geotalouden kilpailukykyohjelma, joka kokoaisi hajallaan olevat toimet yhdeksi kokonaisuudeksi. Sen tehtävänä olisi tunnistaa Suomen tärkeimmät taloudelliset riippuvuudet mutta myös ne alat, joilla maailman muutos avaa meille uusia markkinoita. Ohjelma yhdistäisi investointipolitiikan, vienninedistämisen, kriittiset raaka-aineet, puolustus- ja kaksikäyttöteknologian, TKI-politiikan sekä taloudellisen turvallisuuden nykyistä selvemmin saman tavoitteen alle.
Sen rinnalle tarvitaan geotalouden kilpailukeskus. Britannian Supply Chain Centren tapaan se kokoaisi yrityksiltä ja viranomaisilta tietoa Suomen kriittisistä toimitusketjuista ja riippuvuuksista, mutta tehtävä ei olisi vain varautua ongelmiin vaan myös tunnistaa mahdollisuuksia.
Jos eurooppalainen tuotantoketju hakee vaihtoehtoa Kiinalle, suomalaisen yrityksen pitäisi pystyä tarttumaan siihen. Jos kriittisen teknologian kysyntä kasvaa liittolaismaissa, Suomessa pitäisi tunnistaa nopeasti, missä kotimaisilla yrityksillä on mahdollisuus päästä mukaan. Pienessä maassa ei ole järkeä pitää tällaista tietoa erillään ministeriöissä, virastoissa ja yrityksissä.
Kirjoittaja Henri Vanhanen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Antti Mannermaa
Myös nopeasti kasvavat puolustusmenot pitäisi nähdä tästä näkökulmasta. Puolustusvoimien tehtävä ei ole harjoittaa aluepolitiikkaa tai pelastaa suomalaisia yrityksiä, ja sotilaallisen suorituskyvyn täytyy aina ratkaista hankinnat. Silti olisi lyhytnäköistä käyttää tulevina vuosina valtavia summia puolustukseen miettimättä samalla, kuinka suuri osa uudesta kysynnästä voisi synnyttää Suomeen teknologiaa, tuotantoa ja vientiä.
Ukrainan sota on muuttanut myös käsitystä siitä, mitä puolustusteollisuus tarkoittaa. Taistelukentällä tarvitaan perinteisten asejärjestelmien lisäksi drooneja, sensoreita, ohjelmistoja, tekoälyä, satelliittipalveluita, kyberturvallisuutta, viestijärjestelmiä ja nopeasti skaalautuvaa tuotantoa.
Monella näistä aloista suomalaisilla yrityksillä on jo osaamista. Kun Eurooppa käyttää tulevina vuosina valtavia summia puolustukseensa, Suomen tavoite ei voi olla ainoastaan maksaa omaa osuuttaan. Meidän pitää myös valmistaa asioita, joita muut tarvitsevat.
Tämä edellyttää valintoja. Suomi ei voi olla maailman paras kaikessa eikä omavarainen juuri missään.
Siksi julkista TKI-rahoitusta ei pitäisi ripotella loputtomasti joka suuntaan, vaan pitäisi uskaltaa tunnistaa alat, joilla suomalainen tutkimus, yritykset ja turvallisuuspoliittinen asema muodostavat poikkeuksellisen vahvan kokonaisuuden.
Puolustus- ja kaksikäyttöteknologia, kvanttiteknologia, tietoliikenne, kyberturvallisuus, puhdas energia ja arktinen osaaminen ovat ainakin aloja, joiden kohdalla tätä kannattaa vakavasti tavoitella.
Tässä on samalla yksi pienen valtion kiinnostavimmista mahdollisuuksista. Emme pysty tekemään itsestämme riippumattomia muista, mutta voimme tehdä myös muita riippuvaisiksi meistä.
Jos Suomella on teknologiaa, tuotantoa tai osaamista, jota liittolaisemme tarvitsevat, Suomen taloudellinen merkitys kasvaa samalla kun turvallisuutemme vahvistuu. Pienen maan ei tarvitse olla suuri ollakseen tärkeä. Sen pitää olla jossakin asiassa vaikeasti korvattava.
Geotalous on muodikas sana, mutta itse termi lopulta sivuseikka. Olennaisempaa on ymmärtää, että taloudesta on tullut jälleen myös vallankäytön väline.
Suomi ei voi päättää, mihin suuntaan maailmantalous kehittyy. Seuraavan hallituksen tehtävä on tehdä geotaloudesta osa Suomen kasvupolitiikkaa ja päättää, missä haluamme olla niin tärkeitä, että muut tarvitsevat meitä. Siihen pitäisi nyt löytää vastaus.
Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.