Sukupolvet nimetään kirjaimin ja lempinimillä – paitsi yksi. Hyvinvoinnin rakentajia ei muisteta millään nimellä, Enqvist ihmettelee.
Avaa kuvien katselu
On olemassa sukupolvi, jolla ei ole muista poiketen nimeä. Ehkä siksi, ettei se ajatellut itseään vaan lapsiaan.
Se syntyi juuri itsenäistyneeseen Suomeen, soti viisi vuotta ja sodan päätyttyä jälleenrakensi maan, usein omin käsin. Taloja tehtiin talkoilla. Nähdessään työmaan ohikulkijat pysähtyivät auttamaan. Nykyään otettaisiin selfie.
Oli oikeitakin töitä – erityisesti aputyömiehille, ja vaativampia sekatyömiehille. Talveksi miehet sulloutuivat lumen keskelle metsäkämppiin. Työttömät pantiin parakkikylien vanerihökkeleihin rakentamaan maanteitä. Aika oli raskasta, mutta siitä todettiin: tällaista elämä on.
Ennen pysähdyttiin auttamaan. Nykyään otetetaan selfie.
Tulevaisuus oli ennakoimatonta mutta päinvastoin kuin nykysukupolvet, nimettömät eivät ahdistuneet. He uskoivat, että tulevaisuuden voi tehdä itse.
Vaikeuksia kohdatessaan nimetön sukupolvi nöyrtyi. Sanomalehden riipaiseva pikkuilmoitus saattoi kuulua: ”Terve kastamaton poikavauva annetaan omaksi.” Näitä näkyi sodan jälkeen paljon.
Nimetön sukupolvi kesti kaiken, sillä se halusi lapsilleen omaansa paremman elämän. Tämä oli sen peruseetos. Vielä vanhuudessaankin nimettömät kituuttivat mieluummin kuin tuhlasivat lastensa perintöä.
Nykysukupolvien silmissä nimettömät ovat kutistuneet ajan sumentamiksi karikatyyreiksi. On helppo unohtaa, että he olivat lihaa ja verta murheineen, jotka olivat vähintään yhtä suuria kuin murheet tänä päivänä.
Nimetön sukupolvi halusi lapsilleen omaansa paremman elämän.
Heidän lapsiaan, jotka syntyivät sodan loppumisen ja 1960-luvun alun välillä, kutsutaan boomereiksi. Nämä kiittivät, kuten edeltävää sukupolvea useimmiten kiitetään: kyseenalaistamalla sen arvot.
Nuoret miehet kapinoivat pitkällä tukalla, naiset lyhyellä hameella, ja yhdessä he rienasivat uskontoa ja vittuilivat vanhemmilleen.
Boomerit syyttivät vanhempiaan monista asioista mutta ennen kaikkea siitä, ettei maailmassa vallinnut rauha vaan kuolemanpelko.
Kun vuonna 1961 ilmakehässä Novaja Zemljan yllä räjäytettiin vetypommi, meitä peloteltiin, että radioaktiivinen saaste tappaa kaikki. Vuotta myöhemmin kuulimme, että Kuuban kriisin vuoksi maailmanloppu tulee huomenna. Me tutustuimme käsitteistä pelottavimpaan, planeetanlaajuiseen ydintalveen.
Pelko oli kollektiivinen ja koski koko boomerisukupolvea. Sellaista oli elämä silloin.
Nykyaikana ahdistus on henkilökohtaista. Niinpä emeritaprofessori Liisa Keltikannas-Järvinen on tunnetusti ristinyt sen itsekkyyden ajaksi.
Tämän minäminä-sukupolven mytologia leimaa Suomen eläkesysteemin boomerien raha-automaatiksi. Mutta kun se luotiin, boomerit leikkivät vielä pulkkamäessä.
Nimettömällä sukupolvella oli visio nimeltä ”ylisukupolvinen vastuu”.
Suomen työeläkejärjestelmän rakensi tuo nimetön sukupolvi. Se ei vanhana halunnut tulla ajetuksi ruokapöydästä tuvan nurkkaan vapisemaan kuten Topeliuksen tarinassa nimeltä ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi”. Nimettömät eivät silti osanneet vaatia oikeutta itselleen, sillä kokemus oli opettanut heille, ettei millekään sukupolvelle kuulu automaattisesti yhtään mitään.
Siksi heillä oli visio nimeltä ”ylisukupolvinen vastuu”. Pohjimmiltaan kyseessä oli kristillinen tai miksei myös konfutselainen hyve.
Käsite sopii huonosti itsekkyyden aikaan, jolloin vastuu rajataan omaan napaan. Siksi nuoret napisevat eläkkeistä. Nimetön sukupolvi on käytännössä kadonnut. Mutta boomerit kelpaavat heidän sijastaan syntipukeiksi, sillä eiväthän he ole ratkaisseet ilmastonmuutostakaan.
Menneistä synneistä valittaminen on kuitenkin ajan haaskausta. On turha laskeskella eläkemenojen jyvityksen oikeudenmukaisuutta, sillä elämä on usein epäoikeudenmukaista. Se ei tarjoa tasinkoa.
Lisäksi kohta tulee suuri tuuli ja käy boomerien yli, eikä heitä enää ole.
Se on osa kaksoismyrskyä, joka Suomen väestönkehitystä analysoineen belgialaisprofessorin mukaan meitä uhkaa. Ensin tulee ohimenevä kriisi vanhustenhuollossa, sen jälkeen väestömme romahtaa.
Itsekkyyden aikana ylisukupolvinen vastuu toisaalta hoivamenoista ja toisaalta tulevien sukupolvien elämisen edellytyksistä tulee painamaan lyijynraskaana. Mutta taakka on kannettava, sillä kun boomerit ovat kuolleet, ei enää ole ketään, jota syyttää.
Sellaista elämä on.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori, kirjailija ja boomeri.