Oxfordin yliopistossa Englannissa sijaitseva Oxfordin sähköinen kello (Oxford Electric Bell) on soinut lähes yhtäjaksoisesti jo lähes kahden vuosisadan ajan. Laite on yksi maailman vanhimmista yhä käynnissä olevista kokeista, ja sen voimanlähteenä toimiva paristo on saanut Guinnessin maailmanennätyksen maailman pitkäikäisimpänä paristona.
Aiheesta kirjoittaa muun muassa Interesting Engineering.
Kellon tarkka alkuperä ei ole täysin selvillä. Laitteen mukana olevan merkinnän perusteella se asennettiin vuonna 1840, mutta joidenkin tietojen mukaan se on voinut olla toiminnassa jo vuodesta 1825 lähtien.
Kellon hankki alun perin Oxfordin yliopiston fysiikan professori, pastori Robert Walker. Nykyään laite sijaitsee yliopiston Clarendon-laboratoriossa kahden lasikerroksen suojassa.
Wikimedia Commons
Oxfordin sähköinen kello tunnetaan myös nimellä Clarendon Dry Pile. Nimi viittaa kuivapareihin, varhaisiin paristorakenteisiin, jotka koostuvat päällekkäin pinotuista metallikiekoista.
Laitteessa kaksi messinkikelloa on sijoitettu kuivaparien alapuolelle. Niiden välissä liikkuu halkaisijaltaan noin neljän millimetrin metallinen kieli. Se värähtelee kahden kellon välillä sähköstaattisen voiman vaikutuksesta.
Kun kieli osuu toiseen kelloon, se saa sähkövarauksen siihen liitetystä kuivaparista ja joutuu sähköstaattisen hylkimisvoiman työntämänä kohti toista kelloa. Siellä se saa uuden varauksen, minkä jälkeen liike alkaa uudelleen vastakkaiseen suuntaan. Näin sykli jatkuu.
”Kun se liikkuu edestakaisin, tapahtuu niin, että pieni lyijykello koskettaa kahta sen kummallakin puolella olevaa kelloa. Ja se latautuu ja purkautuu jatkuvasti”, tohtori Robert Taylor selitti BBC:lle.
”Pieni määrä varausta tihkuu kahden pään välillä, ja käytännössä ainoa häviö on ilmanvastus.”
Pitkään toimineiden paristojen tarkka koostumus on edelleen tuntematon. Clarendon Laboratoryssa työskennellyt tutkija A. J. Croft käsitteli kellon voimanlähdettä vuonna 1984 European Journal of Physics -julkaisussa.
”Mistä parit on valmistettu, ei tiedetä varmuudella, mutta on selvää, että ulompi pinnoite on rikkiä, ja se sulkee kennot ja elektrolyytin sisään”, Croft kirjoitti.
Croft vertasi rakennetta samankaltaisiin kuivapareihin.
”Tämänkaltaiset parit… joiden paristot koostuivat noin 2 000:sta parista tinakalvokiekkoja, jotka oli liimattu sinkkisulfaatilla kyllästettyyn paperiin ja päällystetty toiselta puolelta mangaanidioksidilla. Parit eivät tietenkään ole kuivia, vaan sisältävät juuri oikean määrän vettä elektrolyytiksi ilman, että se aiheuttaa oikosulkua”, Croft kirjoitti.
Oxfordin yliopiston arvion mukaan kello on soinut noin 10 miljardia kertaa tai mahdollisesti enemmän. Tutkijat aikovat avata kuivaparit, kun ne aikanaan lakkaavat toimimasta, jotta niiden tarkka koostumus voitaisiin selvittää. Toistaiseksi niiden rakenteesta on käytettävissä vain perusteltuja arvioita.
