Yölintu mielletään usein Simon Silmun yhtyeeksi, vaikka kyseessä on tasavertainen orkesteri. ”Koen itseni ennen kaikkea bändin jätkäksi. Teemme yhdessä tätä hommaa.”Sara Pihlaja
Simo Silmu soittaa Yölintu-bändinsä kanssa haikeaa vanhaa tanssimusiikkia. Kolmen läheisen menetys on saanut pohtimaan elämän merkitystä.
Heinäkuun viimeisenä iltana on aurinkoinen sää. Salamakallion tanssilavalla tehdään soundcheckiä ja urheiluseura Lapin Salaman talkoolaiset ovat avaamassa kioskia. Takahuoneeseen on katettu esiintyjille voileipiä, hedelmiä ja marjoja.
Simo Silmu ottaa kahvia. Illan keikkaan on vielä muutama tunti. Iskelmäyhtye Yölintu on illan pääesiintyjä.
Kesäkiertueella on tehty 37 keikkaa. Tämä Rauman Lapin keikka on toiseksi viimeinen ennen lomaa, Simo kertoo.
Yölinnun taipaleen alkamisesta on kohta 35 vuotta. Simo sanoo olevansa ennen kaikkea bändin jätkä.
”Aloitimme bändin harrastuksena, ilman suunnitelmaa, ja vaivihkaa vuosien saatossa siitä muodostui työ. Mielen sopukoissa pidän bändiä yhä harrastuksena. Minulla on vieläkin palo soittamiseen ja keikkailuun.”
Tässä jutussa Simo Silmu kertoo kolmesta elämänsä käännekohdasta.
Simo Silmu hallitsee monta soitinta, kuten haitarin. ”En ole tuottelias biisintekijä, mutta välillä pianoa soittaessani yllätän itseni ja löydänkin jonkin koukun biisiin. Se tekee säveltämisestä edelleen kiinnostavaa.”
© Sara Pihlaja
1. Isän menetys pysäytti miettimään työtä ja lepoa
”Viime vuosina minulta on kuollut läheisiä. Molemmat veljeni ja isä ovat menneet. Erityisesti kolahti isän kuolema seitsemän vuotta sitten.
Isän eläessä ostin häneltä kesämökin, jonka vanhempani olivat 1970-luvulla rakentaneet. Isä oli ammatiltaan sähkömies ja rakentanut kotitalommekin lähes omin käsin. Mökilläkin hän oli tehnyt kaikenlaista.
Isän kuoleman jälkeen mökillä siivottiin, ja jäin pohtimaan ihmisen eloa: miten paljon sitä elämänsä aikana tekee ja tekee, mutta yhtäkkiä kaikki pysähtyy. Ja kuinka paljon jää kesken?
Ei työnteko elämässä tosin turhaa ole. Olen itsekin isäni kaltainen, kova tekemään.
Olen perinyt isäni luonteen siinäkin, että vanhaa omakotitaloamme remontoidessa huomaan monen korjatun kohdan jääneen hieman vajaaksi. Tuntuu vaikealta ryhtyä viimeistelemään, kun olen siirtynyt jo seuraavaan kohtaan.
Nykyään toivon, että asioita ei jäisi niin paljon kesken, vaan malttaisin tehdä asiat loppuun saakka. Ajatus ei liity vain konkreettiseen tekemiseen, vaan myös kanssakäymiseen toisten kanssa. En halua olla riidoissa kenenkään kanssa turhanpäiten.
Emme ehkä puhuneet asioista kovin syvällisesti, mutta minulla ja veljilläni oli isään rehellinen ja avoin suhde. Hän kuoli täysin yllättäen, mutta mitään tärkeää ei jäänyt sanomatta.
Kysyttävää olisi kyllä aina, sillä häneltä saattoi pyytää neuvoa mihin tahansa. Hänen lähtönsä jätti aukon. Se pysäyttää: ihminen tulee tänne, tekee ja lähtee. Mutta uskon, että kaikelle tekemiselle on ollut jokin tarkoitus ja se heijastuu aina tulevaan jotain kautta. Siten myös oppii koko ajan.
Isän kuolema ja ajatukset jatkuvasta tekemisestä herättivät siihenkin, että työn ja loman on oltava tasapainossa. Koska Yölinnulla on niin paljon keikkoja, on tärkeää pitää lomista kiinni. Kun ikää tulee, se on vuosi vuodelta tärkeämpää.
Täytän ensi vuonna 50. En juuri mieti sitä. Enemmän mietin sitä, että Yölinnun aloittamisesta tulee kuluneeksi ensi vuonna 35 vuotta. Sitä miettii, mihin vuodet ovat menneet, mutta se saa myös mielen tyytyväiseksi. Toivottavasti vuosia on Yölinnulla vielä paljon jäljellä.
Veljieni kuolemat pysäyttivät kovastikin. Olimme samasta puusta mutta luonteiltamme erilaisia. Kaivattavaa kyllä on. Ajattelen, että isä, veljet ja muutkin edesmenneet elävät ajatuksissa ja muistoissa ja kannan heitä siten mukanani. Sillä tavoin he ovat kuolemattomia.”
Simo ihailee joululahjaksi hartaasti toivomaansa haitaria. Aattoa viettävät myös Simon isä ja Matti-veli.
© Simo Silmun kotialbumi
Yölinnussa soittavat Simo Silmun (oik.) lisäksi Jari Luostari (vas.), Harri Lehtonen ja Jukka Harju.
© Simo Silmun kotialbumi
2. Kaipuu aikoihin, joita en ole nähnyt
”Hassahdin viime vuonna Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan. Olen kuunnellut sitä 27 kirjan verran, enkä välissä muuta kirjallisuutta. Siksi tunnen mielestäni Päätalon aika hyvin.
Olin tehnyt kappaleen Päätalo ja Huovinen, ja sen musiikkivideota kuvattiin Oulussa Päätalon kotitalossa ja maisemissa. Kun aloitin ensimmäisen kirjan, näkemäni paikat alkoivat elää täysillä mielessä.
Olen löytänyt Iijoki-kirjoista yhtäläisyyksiä itseeni, siksi olen varmaan jäänyt sarjaan jumiin. Olen Kallen tapaan tietyissä tilanteissa ujo ja käännyn sisäänpäin. Kalle oli rakennusmestari ja kova tekemään, sekin sopii minuun.
Kaikista ihmisistä, jotka tapaan tai joista luen, jää mielikuva, joka elää elämäänsä ja vaikuttaa minussa. Uskon, että Päätalon ajatuksilla on minuun vaikutusta. Ainakin se, että kirjoitin yhden biisin Päätalon ajoista.
Sarjan viimeinen osa tulee kuuntelupalveluun syyskuussa, joten kuuntelen Sinuhe egyptiläistä kolmatta kertaa. Historiallisten romaanien ja tietokirjojen kuuntelu liittyy kaipuuseen. Minua kiehtoo tavattomasti etenkin 1900-luvun alkupuoli. Haluaisin kokea ’mustavalkoisen’ ajan. Mikä siinä onkin, että kaipaan aikoihin, joita en ole edes elänyt? Tästä kertoo varmaan myös se, että saimme kotiin mankelin. Manklaan sillä kaikki lakanat, aivan kuin äitikin teki lapsuudessani.
Kiinnostus menneisyyteen alkoi varhain. Nauhoitin kasetille Porin paikallisradion ohjelmaa, jossa soitettiin savikiekkoja. Muut kuuntelivat Sleepy Sleepersejä, minä vanhaa tanssimusiikkia. Ehkä se oli vähän kummallista silloin.
Vanhemmat eivät uskoneet minua, kun toivoin nelivuotiaana joululahjaksi haitaria. Sain sähköurut. Seuraavana jouluna toivoin taas haitaria, ja sain kaksitasoiset sähköurut. Kolmantena jouluna sain haitarin, vaikka äiti sanoi, että se on pappojen soitin. Ihmettelen itsekin, mistä humppakärpänen pääsi puraisemaan. Äiti osaa laulaa, mutta isän kuulin kerran viheltävän kesämökillä.
Pelimanni Jouko Aaltola opetti minua, ja löysin rennon tyylin soittaa. Opiskelin lukion jälkeen klassista haitarinsoittoa, ja minusta piti tulla harmonikansoiton opettajakin.
Yölintu ja lisääntyneet keikat imivät kuitenkin mukaansa. Perustin bändin serkun, pikkuveljen ja serkun kaverin kanssa. Serkkuni isä, kummisetäni Reijo Kuusiojansuu avitti, osti vahvistimia ja kuskasi keikoille. Ilman häntä siitä ei olisi tullut mitään, koska olimme 13–14-vuotiaita.
Kun menimme seurantaloille, ihmiset aavistelivat, että nuo nuoret soittavat rokkia. He katsoivat suu auki, kun soitimmekin valssia. Se oli minun lempimusiikkiani, ja olin bändistä ja esiintymisestä innoissani.
Tätä nykyä uusi sukupolvi on löytänyt keikoille, ja se tuntuu kivalta. Heidän vanhempansa ovat kuunnelleet meitä. Moni nuori pitää retroilusta, ja mekin olemme sitä.
Olen hassahtanut myös neulomiseen, ja ehkä siinäkin on samaa menneen maailman taikaa kuin humpan soittamisessa. Katselin, kun vaimoni Päivi kutoi, ja pyysin häntä neuvomaan. Tein saman tien villasukat. Ne ovat yhä vitriinissä. Se ei soittajana ollut minulle motorisesti vaikeaa, ja jäin koukkuun. Villasukkia minulta tilaavat nyt kaikki. Kummilapsi sai juuri muksun, ja olen neulonut vauvalle haalarin ja monenmoista.
Neulominen antaa käsille tekemistä ja tyhjentää huomaamatta pään. Se on ihan terveellistä. Kun kuuntelen vielä samalla kirjaa, olen pihalla maailmasta. Sitä kautta saan siirtyä ajatuksissani menneeseen.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Näin Juha Tapio, 52, hemmottelee perheenjäseniään: ”Vaimoni on isoin ankkuri elämässäni”
Simo ja Päivi Silmu menivät naimisiin vuonna 2017.
© Simo Silmun kotialbumi
3. Raitistuminen onnistui Päivin avulla
”En ole koskaan sylkenyt pulloon. Alkoholi vei salakavalasti mennessään vuosien kuluessa, ja sietokyky kasvoi. Suoraan sanottuna ajattelin, että voin keikkailla pöhnässä. Sitten se jäi päälle arkenakin, ja se oli rajua menoa. Pahin aika kesti viitisen vuotta, jolloin join joka päivä. Olin heikossa kunnossa.
Minun olisi monessa kohtaa ollut mahdollista viheltää alkoholin suhteen peli poikki. Kun havahduin siihen, että menetän alkoholin vuoksi kaiken, päätös tuli nopeasti: minun oli lopetettava kokonaan. Siinä oli kova työ, kun piti opetella tekemään tuttuja asioita ilman olutta.
Keikkoja oli mennyt penkin alle juomisen vuoksi ja minua hävetti, joten en halunnut tehdä toipumisestakaan numeroa. Siksi en pitänyt taukoa keikkailusta vaan jatkoin sitä toipumisen ohella. Olo saattoi olla ihan okei ja kahvikuppi pysyi kädessä, mutta soittaessa paikat hakkasivat. Se jännitys oli uutta ja haastavaa, kun ei ollut pohjia alla.
Aluksi seurassani piiloteltiin tölkkejä. Minulla ei kuitenkaan ole varaa pistää kenellekään rajoja, enkä ole koskaan paasannut raittiudesta kenellekään.
En ole soimannut itseänikään, koska se ei loppujen lopuksi auttaisi toipumisessa. Ajattelen, että se oli rankka kokemus, ja onpa sekin kortti katsottu. Täytyy vain mennä eteenpäin. Alkoholismi on sairaus, ja olen edelleen alkoholisti. Tänä päivänä ei tee tippaakaan mieli.
Jos jotain siitä kaipaan, niin normaalia alkoholinkäyttöä: on illanistujaiset, otetaan ja sitten kärsitään krapula. Mutta niin ei tule käymään, koska se ei kiinnosta eikä se onnistuisi, koska siinä on riski, että kova työ menisi hukkaan.
Olin ollut pari vuotta raittiina, kun eräällä keikkapaikalla muuan mies morjesti aidan takaa. Hän kertoi olleensa kymmenen vuotta raittiina ja sanoi: ’Simo, muista pitää välimatka’.
Muutaman päivän perästä ymmärsin. Meillä oli kahdeksan vuoden välimatka raittiudessa, ja jos otan, välimatka kasvaa, koska minun raittiuteni nollautuu. Se oli nerokkaasti sanottu ja ruokki ajatusta, etten halua heittää kovaa työtä hukkaan. Olen ensi vuonna ollut kymmenen vuotta raittiina.
Lopettamisesta on seurannut järkyttävän paljon hyvää, sain kuin uuden alun. Terveys koheni, ja se heijastuu vielä tähänkin päivään. Huomaan myös erilaisen innon musiikkiin, kun on selvin päin. Esiintyminen on rehellistä, ei kemialla tuotettua.
Lopettamisen jälkeen pystyin menemään auton rattiin koska vain ja kaikki asiat olivat avoinna. Ajatusmaailma kirkastui. Toki kun lopetin, aluksi mikään ei tuntunut miltään. Siihen auttoi aika.
Silloin kun vielä otin, tuntui usein, että olin kaikkitietävä ja että kaikki oli mahdollista. Olen raitistumisen myötä muuttunut realistisemmaksi ja yritän ajatella kaiken järjellä.
En olisi onnistunut raitistumisessa ilman vaimoani Päiviä. Olin käynyt kuntoutuksissa, mutta raittius kaatui aina muutamaan saunakaljaan. Luulin itsestäni liikoja, kun ajattelin, että vähän voi ottaa. Päivi teki harvinaisen selväksi, mitä siitä seuraa. Tarvitsin komentoa, kun selkärankani oli heikko.
Olemme olleet pari yli kymmenen vuotta. Ihastuin Päivissä eloisuuteen. Hän on sopivassa suhteessa vastakohtani: hän on erittäin sosiaalinen ja minä pohdiskeleva. Vietämme paljon aikaa yhdessä, koska kuljemme yhdessä keikoille: minä soitan ja Päivi myy fanituotteita.
Meille on tullut tavaksi keikkailla asuntoautolla. Voimme jatkaa keikkapaikalta yöllä eteenpäin, laittaa auton yöksi parkkiin ja herätä koska haluamme. Minusta on mukavaa tehdä hommia ja kulkea yhdessä. Se on meille hyvä.
Mukanamme kulkee yksitoistavuotias koiramme Reiska. Se on ollut elämänsä aikana mukana noin 900 keikalla ja menee joka kerta autoon edeltä. Että koska lähdetään?”
Silmujen 11-vuotias Reiska-koira kulkee auliisti mukana keikkareissuilla. Keikkojen ajan Reiska nukkuu kaikessa rauhassa, Simo kertoo.
Simo Silmu, 49
Työ: Muusikko, säveltäjä ja sanoittaja.
Asuu: Synnyinkaupungissaan Porissa.
Perhe: Vaimo Päivi ja Reiska-koira.
Ajankohtaista: Yölintu keikkailee syksyllä ympäri Suomea.
Juttu on julkaistu Annassa 34/2026.