Jotkut tietävät jo lapsena haluavansa äidiksi. Tällainen on ollut myös kirjailija Hanna Päivärinta, 41. Sopivan puolison löytyminen kymmenen vuotta sitten sinetöi lapsihaaveen.
Esikoinen aloitti tänä syksynä koulun, ja kotona tuhisee puolivuotias kuopus. Matka äidiksi ei kuitenkaan ole ollut helppo.
Molemmissa raskauksissa Hanna poti lamauttavaa pahoinvointia. Ensimmäinen synnytys oli niin traumaattinen, että toisen lapsen hankkiminen oli pitkään epävarmaa.
Traumaattinen synnytys
Vaikka pahoinvointi ensimmäisessä raskaudessa yllätti Hannan, hän pysyi optimistisena tulevan synnytyksen suhteen. Tausta joogaohjaajana oli myös tuonut luottamusta omaan kehoon, vaikka synnytyksestä ei ollut aiempaa kokemusta.
Synnytys käynnistyi kotona. Kipeiden yöllisten supistusten jälkeen Hanna lähti sairaalaan aamukahdeksalta.
Lapsivesikalvo puhkaistiin parin tunnin päästä sairaalaan saapumisesta. Kipu oli jo tässä vaiheessa intensiivistä ja vei paljon voimia. Kätilön mukaan käynnissä oli silti latenssivaihe, eikä synnytys edennyt.
Hanna sai kipupiikin puolen päivän aikaan, mutta Hannan mukaan kätilö ei tarkastanut hänen tilannettaan tarpeeksi usein.
– Avautumista olisi pitänyt seurata tiheämmin.
Kätilö vaihtui ja avautuminen tapahtui nopeasti kenenkään huomaamatta, eikä epiduraalia ehditty enää antaa. Lapsi syntyi kipupiikin antamisesta neljän tunnin kuluttua.
– Kipu ylitti sietokykyni. Vajosin yksinäiseen, pimeään tilaan ja ajattelin, että kuolen.
Lapsi syntyi lopulta imukuppiavusteisesti.
Ympärillä hoitohenkilökunta kannusti, mutta tämä ei auttanut Hannaa, joka oli kivun vuoksi tilanteessa poissaoleva. Muistot tilanteesta ovat hataria.
Päivät synnytyssairaalassa ennen kotiinlähtöä menivät kuitenkin hyvin.
– Jälkeenpäin ajateltuna en osannut siinä vaiheessa käsitellä tilannetta. En ymmärtänyt, että kokemani kipu oli vienyt minut sietokykyni äärirajoille. Pohdin vain, että käänteet synnytyksessä kuuluvat asiaan.
Vasta useamman kuukauden jälkeen synnytyskokemuksen traumaattisuus selkiytyi Hannalle, ja hän sai keskusteluajan synnytyslääkärille. Hänelle luvattiin myös apua pelkopoliklinikalta, jos hän olisi joskus uudelleen raskaana.
Vaikka Hanna koki olleensa toimintakykyinen sairaalasta kotiin lähtiessään, kokemus jäi kehoon.
Oma jaksaminen koetuksella vauva-aikana
Hanna kävi tilannetta myöhemmin läpi terapiassa, jossa erityisesti silmänliiketerapia EMDR:n (Eye Movement Desensitization and Reprocessing) oli hyödyllistä.
– Vasta jälkikäteen ymmärsin, kuinka vaikea raskausaika ja traumaattinen synnytys vaikuttivat vauva-aikana omaan jaksamiseen. Keho jäi ylivirittyneeseen tilaan. Koin ylivuotavaa huolta lapsesta ja ajatukset lähtivät helposti laukalle.
Mukana oli pelko siitä, kuinka vauva pysyy hengissä, vaikka kaikki oli mennyt hyvin. Huonot unet ja väsymys verottivat omaa jaksamista, vaikka vuorottelu valvomisessa puolison kanssa toimikin.
Imetys alkoi sujua alkuvaiheen haasteiden jälkeen, mutta siihen liittyvä kehollisuus yllätti.
– Raskauden jälkeen olisin halunnut päästä omaan kehoon, mutta imetys olikin intensiivistä. Imettäessä tuli välillä sellainen olo, että tarvitsen happea.
Synnytys oli kuitenkin jättänyt kehoon huolen. Huoli tuli lähemmäksi, kun Hanna koki mitä vain kipua.
”Jaksanko ja pystynkö?”
Hanna oli jo ennen esikoisensa saamista ajatellut, että haluaisi useamman lapsen, jotta sisaruksista olisi iloa toisilleen. Hän alkoi kuitenkin epäillä toivettaan vauva-aikana.
– Pohdin, jaksanko ja pystynkö enää hankkimaan toista lasta. Aiempi kokemus oli niin vahvasti mielessä.
Myös ikä alkoi tulla vastaan, sillä Hanna lähestyi neljääkymppiä.
Hanna ja puoliso päättivät yrittää toista lasta. Kun raskaustesti lopulta näytti plussaa, tunne oli helpottunut, mutta jännittynyt.
Edellisestä traumaattisesta synnytyksestä oli melkein kuusi vuotta. Uudessa raskaudessa Hanna kävi pelkopoliklinikalla juttelemassa kätilön, synnytyslääkärin ja synnytyspelkoon erikoistuneen perinataalipsykologin kanssa.
– Asiantuntijoiden tapaaminen oli todella tärkeää synnytykseen valmistautumisessa. Sain rauhassa käsitellä asiaa ja minulle luvattiin sektiomahdollisuus.
Tapaamisissa luottamus tulevan synnytyksen onnistumiseen alkoi kasvaa.
Pahoinvointi vei toisessa raskaudessa jalat alta
Uusi raskaus oli vaikeampi kuin edellinen. Raskausajan pahoinvointi oli vielä pahempaa kuin ensimmäisellä kerralla.
– Se oli kuin hyökyaalto, joka vei jalat alta.
Hanna oli sängyssä useamman viikon ja joutui tiputukseen. Hän sai lopulta lääkityksen pahoinvointiin, jonka avulla jonkinlainen toimintakyky säilyi. Lamauttavaa pahoinvointia kesti yhteensä noin puoli vuotta.
– Keho muisti pahoinvoinnin myötä taas kaiken ja kipu, pelko sekä pakokauhu lähtivät nousemaan.
Hannan oksensi viimeisen kerran vielä synnytyssalissa.
Yllätyksenä itselleenkin Hanna halusi alatiesynnytyksen. Pelkopoliklinikan keskustelut olivat auttaneet ja synnytys oli luvattu käynnistää, jotta siinä säilyisi hallinnan kokemus.
– Asiaan tuli varmuus, koska pelkopotilaana minua oli kohdeltu raskausaikana niin hyvin. En edes halunnut käynnistystä, sillä siinäkin on omat riskinsä. Ajatus sektiohaavastakaan ei houkutellut.
Vaikea, mutta korjaava kokemus
Hannalle oli painotettu, että synnytyssairaalan kannattaa lähteä heti, kun ensimmäiset supistukset alkavat. Kun lapsivedet menivät ja ensimmäiset supistukset alkoivat, Hanna soitti sovitusti Naistenklinikan synnytysosastolle.
– Valitettavasti puhelimessa minua ainoastaan kehotettiin tulemaan päivystykseen näytille muutaman tunnin sisällä. Minä sanoin siinä vaiheessa, että lähden kyllä heti sairaalaan.
Hanna pääsi melko pian synnytyssaliin, sillä kivuliaat supistukset voimistuivat nopeasti. Synnytys ei ollut fyysisesti aiempaa helpompi, mutta henkisesti Hanna oli enemmän läsnä.
– Ratkaisevaa oli, etten ollut sairaalaan mennessä niin kipeä kuin aiemmin ja henkilökunta otti sairaalaan päästyäni kipuni tosissaan. Minulle jäi tunne, että kipua hoidettiin niin hyvin kuin mahdollista.
Hän ei lopulta halunnut epiduraalia heti, vaan halusi kohdata kivun uudelleen.
– Halusin tuntea, oliko se oikeasti niin kauheaa, ja kyllä se oli.
Ammeessa oleminen tai ilokaasu eivät auttaneet, joten niiden jälkeen oli epiduraalin vuoro. Hanna sai myös lisäkivunlievitystä ennen ponnistusvaihetta.
Ponnistusvaihe oli vaikea, sillä vauvan pää oli huonossa asennossa. Vauva saatiin kuitenkin imukupilla ulos ja sektiolta vältyttiin, vaikka sitäkin ehdittiin jo pohtia.
– Synnytyksen jälkeen olin kaikkeni antanut, mutta niin kiitollinen, etten joutunut sektioon synnytyksen loppuvaiheessa ja vauvalla oli kaikki hyvin.
Kokemus oli täysin poikkeava aiemmasta.
– Koin syntymän ihmeen, enkä tuntenut traumatisoivaa kipua. Kehosta pääsi pois jotain aiemmasta synnytyksestä jäänyttä.
Lue lisää: Synnytyspelko varjostaa raskautta – tällaista apua siihen on tarjolla
”Vaikka pelkoja olisi, yritän ajatella hyvää”
Hanna on onnellinen kahden lapsen äiti. Vaikka kuopuksen raskausaika oli vaikea, ei synnytykseen mennyt voimavaroja. Hanna on jaksanut hyvin.
– Onneksi uskalsin, sillä toinen synnytys oli voimaannuttava. Se korjasi aiemman kokemuksen.
Hannaa kannatteli raskauspahoinvoinnin keskellä läheisten tuki ja oma kirjaprojekti. Hanna kuvaa kirjoittamista salarakkaakseen ja lasten kanssa oleminen on sille maadoittava vastakohta.
Hänestä on tärkeää, millaista olemisen tapaa naisena hän näyttää esimerkillään omille lapsilleen. Hanna haluaa kasvattaa tyttäristään yksilöitä, jotka toteuttavat unelmiaan.
Viimeisen neljän vuoden aikana syntyi juuri ilmestynyt Hankaus (Tammi), joka on Hannan toinen romaani.
Kirjassa on kyse halun ja kontrollin välisestä kitkasta, kun päähenkilö, pienen lapsen äiti, etsii tapaansa olla ja eksyy omaan elämäänsä perheen muutettua keskustasta lähiöön. Myös kehollisuus on tärkeässä osassa niin kirjoittamisessa kuin kirjan teemassa. Keho alkaa oireilla, kun halu tiivistyy kohti pimeää ja kiellettyä.
– Yksilökeskeisessä ajassa vaikuttaa siltä, että kaikki on itsestä kiinni. Se on mahdottomuus, mutta on vaikea tyytyä mihinkään. Äidit joutuvat kuitenkin olemaan tietyn ajan poissa työelämästä ja se kaventaa mahdollisuuksia ainakin hetkellisesti.
Ulkoa ja sisältäpäin tulevat odotukset törmäävät. Voi olla hankala hahmottaa, mikä on kulloinkin terve pyrkimys eteenpäin.
– Haluan korostaa, ettei äitiys pysäytä omaa kehitystä.
Hannan mukaan äitiys tuskin raskaampaa näinä aikoina kuin aiemminkaan, haasteet ovat vain erilaisia. Äideiltä tunnutaan silti vaadittavan paljon enemmän eri elämänalueilla. Maailmantilannekin kuormittaa.
– Vaikka pelkoja olisi, yritän ajatella hyvää.
Artikkeliin liittyvät aiheet