Kuvaidea: THB, toteutus HL/ai

Otsikko viittaa Roger Pielke Jr:n kirjoitukseen Climate Change is Making Us Stupid. Hän väittää, että ilmastokeskustelu tekee meistä idiootteja – ei siksi, että emme ymmärtäisi fysiikkaa, vaan siksi, että keskustelukulttuuri pakottaa meidät käyttäytymään kuin idiootit. Tämä tekstini tarkastelee samaa ilmiötä suomalaisessa mittakaavassa: miten ilmastovauhkoilu, ladatut kysymykset ja uskonnollinen ortodoksia tekevät järkevästä dialogista lähes mahdotonta.

Verkkokeskusteluissa, kuten Uuden Suomen Puheenvuorossa, törmää säännöllisesti tiettyyn tyyppihahmoon: ilmastovauhkoajaan, joka julkaisee pitkiä patteristoja ”kysymyksiä, joihin tieteenvastaisten vouhottajien on mahdoton vastata”. Tällainen retoriikka ei ole omiaan herättämään aitoa dialogia, vaan kyseessä on klassinen ladattu ansa – ja kun ansaan ei suostu, seuraava askel on tuttu: itse dataan tai lähteisiin ei enää tartuta, vaan keskustelu siirtyy kommenttikentän sivuraiteille, joilla vastapuoli leimataan denialistiksi tai vedotaan Dunning-Krugerin efektiin väitteen kumoamisen sijaan.

Keskustelun ansoittaja esittää tyypillisesti tämän kysymyksen:

”Mikä tieto saisi sinut vakuuttumaan siitä, että havaittu globaali ilmaston lämpeneminen on ihmisen aiheuttama?”

Kysymys on muotoiltu ovelasti. Se on vähän kuin kysyisi vastaajalta, onko tämä lakannut lyömästä vaimoaan. Vastasitpa mitä tahansa, suostut samalla kysyjän asettamaan kehykseen. Jos esittää kriittisiä kysymyksiä ilmastomallien osumatarkkuudesta tai poliittisen hälytysviestinnän mittasuhteista, saa otsaansa ”öyhöttäjän” leiman.

Monet näistä kysyjistä varmasti esittävät asiansa aidossa ja hyvässä uskossa, huolissaan planeetan tulevaisuudesta. Mutta kun ansoittajalle haluaa vastata tieteellisen asiallisesti, matto on helpointa vetää jalkojen alta suoraan fysiikan ja mallinnuksen kautta: meidät vakuuttaisi se, että ilmastomallit kykenisivät ennustamaan luonnolliset mekanismit sekä globaalit viilenemis- ja tasaantumisjaksot yhtä luotettavasti kuin pitkän aikavälin lämpenemistrendit. Tiede kehittyy vain haastamalla vallitsevia teorioita, ei julistamalla niitä virheettömiksi.

Minä en ole ilmastonmuutoksen kiistäjä. Pidän itseäni ilmastorationalistina ja kutsun itseäni ecomodernistiksi, vaikken ole minkään liikkeen tai järjestön jäsen. Se tarkoittaa, että luotan dataan, en ideologiaan. Ja reaalimaailman data kertoo meille seuraavat asiat.

1. Ilmastojärjestelmän hitaus ja sopeutumisen pakko

Poliittisessa hälytysviestinnässä nettonolla esitetään usein ”termostaattina” – ikään kuin päästöjä leikkaamalla sää korjaantuu ensi kesäksi. Todellisuudessa ilmastojärjestelmän suuri hitaus, erityisesti merten valtava lämpökapasiteetti, tarkoittaa sitä, että saavutettu lämpötilataso ja sen mahdollisesti aiheuttamat sään ääri-ilmiöt jäävät voimaan vielä pitkään senkin jälkeen, kun päästöt on saatu nollaan. Ilmastonmuutoksen vaikutuksia ei siis voi ”pysäyttää” tai peruuttaa nopeasti. Siksi lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä kysymys on ensisijaisesti sopeutumisesta: infrasta, padoista ja ilmastoinnista – ei vain päästöjen leikkaamisesta. Tästä syystä kysymys ihmisen osuudesta lämpenemisessä on käytännön sopeutumistoimien kannalta toissijainen – oleellisempaa on, tekevätkö torjuntatoimet enemmän hyötyä vai haittaa. Tämä hyöty-haitta-arvio on itsessään arvovalinta, ei tiedekysymys – silti ilmastotiede ja ilmastopolitiikka niputetaan usein yhdeksi ja samaksi asiaksi, ikään kuin poliittiset ratkaisut seuraisivat suoraan tieteestä.

2. Mittakaavan matemaattinen mahdottomuus

Tällä hetkellä yli 80 prosenttia maailman jatkuvasti kasvavasta energiankulutuksesta katetaan fossiilisilla polttoaineilla. Ilmastotutkija Roger Pielke Jr. on laskenut, mitä aidosti globaali nettonolla vuoteen 2050 mennessä vaatisi käytännössä: uusi 1,75 gigawatin ydinvoimala käyttöön joka ikinen päivä tästä hetkestä vuoteen 2050 asti – noin 420 voimalaa vuodessa. Vaihtoehtoisesti sama tavoite vaatisi noin 2 000 uutta jättituuliturbiinia joka päivä, yhtäjaksoisesti 25 vuoden ajan. Poliittiset lupaukset nopeasta täyskäännöksestä ovat täysin irti materiaalisesta todellisuudesta.

3. Fossiilisista luopumisen todelliset syyt

On monta erinomaista ja painavaa syytä vähentää fossiilisten polttoaineiden polttamista hallitusti ja korvata niitä puhtaalla teknologialla. Ilmanlaatu ja pienhiukkaset tappavat miljoonia ihmisiä vuosittain, kauppapoliittinen riippuvuus autoritaarisista öljyvaltioista on valtava turvallisuusriski, ja rajallisten resurssien säästäminen on järkevää taloudenpitoa. Mutta CO2-päästöjen hätätila ei ole näistä syistä suurin eikä kiireellisin.

Kun nämä realiteetit sanoo ääneen, keskustelun ilmastokirkko menee epäkuntoon. Heille ilmastonmuutoksesta on tullut ”musta aukko” – ilmiö, jota professori Mike Hulme kutsuu ilmastismiksi (climatism). Se on älyllisen laiskuuden muoto, jolla selitetään kaikki asiat maailmassa, joista ihmiset eivät pidä, metsäpaloista siirtolaisvirtoihin ja sotiin.

Pielke havainnollistaa tätä älyllistä oikosulkua tuoreessa kirjoituksessaan Climate Change is Making Us Stupid loistavalla urheiluanalogialla, jonka voi kääntää suomalaiseen pesäpalloon. Jos katsomme tilastoja ja huomaamme, että Superpesiksessä lyödään nykyään enemmän kunnareita kuin 1970-luvulla, kyseessä on havaittu muutos tilastoissa. Olisiko kuitenkin järkevää sanoa, että ”Sotkamon Jymy hävisi eilen lajimuutoksen takia”? Ei tietenkään. Pelin tilastot muuttuvat monesta syystä: mailamateriaalit kehittyvät, taktinen valmennus muuttuu ja lukkarien fysiikka paranee. Mutta kun kyse on ilmastosta, monimutkaiset ympäristölliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset verkostot romutetaan ja korvataan yhdellä sateenvarjotermillä.

Samassa kirjoituksessaan, josta tämän blogin otsikko on lainattu, Pielke nojaa vahvasti tiedepolitiikan professori Dan Sarewitzin jo vuonna 2014 kirjoittamaan esseeseen, joka tiivistää tämän keskustelukulttuurin sokean pisteen (konekäännös):

”Monomaaninen, apokalyptinen versio ilmastonmuutoksesta antaa meille maailmankuvasta niin puutteellisen kuvan, että se on paljon pahempi kuin pelkkä väärässä oleminen. Se on pahempi siksi, että uskonnollisen ja poliittisen ortodoksian tavoin sitä ei voi falsifioida. Päinvastoin, kaikki mikä menee pieleen, vain vahvistaa vakaumusta siitä, että kaikille ongelmillemme on vain yksi selitys – ilmastonmuutos – ja on vain yksi asia, jonka voimme tehdä estääksemme maailmaa romahtamasta: lopettaa fossiilisten polttoaineiden polttaminen.

Ja siksi se on pahempi, koska tämä ilmastonmuutos-apokalypsi-ortodoksia kaventaa radikaalisti niiden näkökulmien kirjoa, joita suostumme sietämään, sekä niiden vaihtoehtojen kirjoa, joita suostumme harkitsemaan käsitellessämme hyvinvointiimme kohdistuvia monimutkaisia haasteita, kuten luonnonkatastrofeja, tartuntatauteja, köyhyyttä ja sisällissotia.”

Kun ilmastomalleista tehdään tällainen uskonnollinen ortodoksia, herää kysymys tieteen perusolemuksesta. Tieteenfilosofi Karl Popperin falsifioitavuuden periaatteen mukaan tieteellisen teorian täytyy kyetä määrittelemään ne ehtonsa ja havaintonsa, joilla se osoitettaisiin vääräksi.

Siksi sille alkuperäiselle ansoittajalle on syytä esittää vastakysymys, joka palauttaa todistustaakan tieteen aitoon viitekehykseen:

Mikä tarkka empiirinen havainto tai mittaustulos seuraavan kymmenen vuoden aikana saisi sinut vakuuttuneeksi siitä, että ihmisen osuutta on nykyisissä ilmastomalleissa liioiteltu tai että mallit kaipaavat korjausta?

Jos vastaus on, ettei sellaista havaintoa ole edes teoriassa olemassa – että kaikki mahdollinen data, kuivuudesta tulviin ja kuumuudesta pakkasiin, kelpaa aina vain todisteeksi oman teorian oikeellisuudesta – kyseessä ei ole tiede vaan dogmi ja vakaumuksellinen uskonto. Uskonnosta saa, ja pitääkin, vapaassa yhteiskunnassa keskustella kriittisesti ilman, että joutuu kerettiläisen rooliin.

Ja juuri tässä piilee vastaus otsikon kysymykseen. Ilmastonmuutos ei tee meistä idiootteja. Sen tekee kyvyttömyytemme edes kuvitella, että voisimme olla väärässä.

Asiasanat: #ilmastonmuutos, #keskustelukulttuuri, #tieteenfilosofia, #ecomodernismi