Tihkusateessa seisoo yli puolitoista metriä korkea kitketyistä lupiineista kasattu torni. Päällekkäin pakkautuneiden varsien lehdet ovat nahistuneet, ja juuret kiemurtelevat toisiinsa kietoutuneina mustina ja valkoisina, voimattomina.
Haminalainen luonnonsuojelun asiantuntija ja lajistokartoittaja Seppo Karjalainen, 65, arvioi, että tornissa on noin 12 000 lupiininjuurakkoa. Hän on kitkenyt ne Meltin maastosta suurimmaksi osaksi itse.
Karjalainen kyykistyy tornin taakse rinteeseen ja poimii pienen, noin kahden viikon ikäisen lupiinintaimen kumihansikkaansa etusormen ja peukalon väliin. Napsahduksen tuskin kuulee, kun lupiini nousee juurineen maasta.
”Pienet lupiinit on helpompi kitkeä kuin täysikasvuiset. Jos tornissa olisi vain isoja lupiineja, torni olisi vielä puolet korkeampi”, Karjalainen sanoo.
Pian torni kasvaa entisestään, eikä Karjalainen ole tänään ainoa kitkijä Meltissä. Talkoolaiset nostavat lapiot, haravat ja talikot olkapäilleen. Sadetakit kahisevat, ja märkä maa litsahtelee kumisaappaiden alla. Talkoot voivat alkaa.
Perhosten paratiisi
Reilut kaksi vuosikymmentä sitten Meltin alue oli vanhan kaatopaikan päälle perustettu maavarastoalue. Kasvit alkoivat vallata itselleen elintilaa hiekka- ja multakukkuloiden katveissa.
Paahdekasvien leviämisen myötä Meltissä havaittiin idänokakoisan, isokultasiiven, laitamaayökkösen ja raidepussikoin kaltaisia harvinaisia perhoslajeja. Niille kylvettiin mieluisia ravintokasveja, kuten nuokkokohokkeja, pietaryrttejä ja keltamaitteita.
Tänä päivänä osa Meltistä on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi. Harvinaisille perhosille elintärkeät paahdealueet eivät kuitenkaan säilyisi Meltissä ilman ihmisten apua. Suomeen levinneet haitalliset vieraskasvit lupiini ja jättipalsami tukahduttaisivat paahdealueiden muut kasvit edestään.
Talikko painuu maahan ja kääntyy. Vähän alle polvenpituisen lupiinin varsi nytkähtää, ja juuren multapaakku hytkyy talikon piikeissä mutta ei irtoa maasta.
”Lupiini pitäisi kitkeä maasta juurineen, mikä onnistuu helpommin talikolla kuin lapiolla”, Seppo Karjalainen sanoo.
”Maahan jääneistä juurista versoo uusia lupiineja.”
Näyttävän näköinen mutta haitalliseksi vieraslajiksi luokiteltu lupiini on levinnyt koko Suomeen. Kitketty lupiini päätyi Seppo Karjalaisen tarkasta heittokädestä keräyskassiin.
© Linda Varoma
Arvokas varttitunti
Tihkusade laantuu vähitellen, mutta paksut harmaat pilvet jäävät roikkumaan Meltin taivaalle. Märkä maa ja vettyneet heinät tuoksuvat kesältä.
Seppo Karjalaisen lisäksi Meltin kitkemistalkoisiin osallistuvat tällä kertaa haminalaiset Katja Räsänen, Sanna Vallittu-Niinisaari, Pekka Autio, Lea Jauho ja hänen tyttärensä Kiira Haaja.
Karjalainen saa lopulta kiskottua lupiinin käsin maasta. Multapaakusta roikkuvista juurista variseva kuiva multa on vaaleampaa kuin pintamulta.
”Yhden sitkeän lupiinin kiskomiseen voi kulua varttitunti. Se on kuitenkin tehokkaasti käytettyä aikaa siihen nähden, että yhdestä lupiinista voi irrota jopa kaksituhatta siementä”, Karjalainen kertoo.
Ruskean halkokassin reunat heilahtavat, kun lupiini putoaa kassin pohjalle. Tornista on tulossa taas yhtä lupiinia korkeampi.
Meltin sadeillan kitkemistalkoisiin osallistuivat Lea Jauho (vas.), Kiira Haaja, Katja Räsänen, Seppo Karjalainen, Sanna Vallittu-Niinisaari ja Pekka Autio.
© Linda Varoma
Suomeen 200 vuotta sitten
Pohjois-Amerikasta peräisin oleva komealupiini eli lupiini tuotiin Suomeen reilut kaksi vuosisataa sitten koriste- ja rehukasviksi. Sitkeä lupiini levisi puutarhoista ja pientareilta maansiirtotöiden ja tienvarsiniittokoneiden mukana laajalti koko Suomeen pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.
Nykyään lupiini on luokiteltu kansallisesti haitalliseksi vieraslajiksi, koska se uhkaa alkuperäistä luonnon monimuotoisuutta rehevöittämällä maaperää ja syrjäyttämällä suomalaisia ketokasveja.
Myös Melttiin lupiini lienee levinnyt maansiirtotöiden yhteydessä. Jos Meltissä ei olisi reilut vuosikymmen sitten ruvettu kitkemään lupiineja, ne olisivat vallanneet jo koko alueen.
Sanna Vallittu-Niinisaaren kitkeminen ei ota edistyäkseen. Suurehkon lupiinin juuret ovat kietoutuneet maan alla koivuntaimen juuriin eivätkä irtoa. Lapio mätkähtää heinikkoon, ja Vallittu-Niinisaari kyyristyy kiskomaan juurakoita käsin.
Hän on osallistunut säännöllisesti Suomen Luonnonsuojeluliiton Kaakkois-Suomen yhdistys ry:n kitkemistalkoisiin. Vallittu-Niinisaari sanoo, että jo yhden lupiinin kitkemisellä on hänen mielestään merkitystä.
Nyt yksi lupiini on kuitenkin ottamassa puolittaisen voiton kitkijästään. Juurakko natisee ja heiluu kuopassa, mutta ei irtoa.
”Kyllä harmittaa, kun juuret jäävät maahan”, Vallittu-Niinisaari puuskuttaa ja pyyhkii otsaansa.
”Tämä kyllä kostetaan seuraavalle lupiinille!”
Räjähtäviä siemenkotia
Lämmin, miltei seisova ilma tuntuu hautovalta, ukkosta enteilevältä. Jyrähdyksiä ei kuitenkaan kuulu, eikä sade ala uudestaan. Hyttysetkään eivät inise. Meltin illassa vallitsee sateen jälkeinen rauha.
Poluttomassa heinikossa huojuu pitkähkön varren päässä vaaleanpunaisina hehkuvia kukkia. Lupiinien lisäksi jättipalsamit ovat levinneet Melttiin. Myös ne ovat haitalliksi luokiteltuja vieraslajeja.
Jättipalsamitkin on kitkettävä pois.
Himalajan alueelta peräisin oleva jättipalsami tuotiin 1800-luvun lopulla Eurooppaan koristekasviksi. Lupiinin tavoin se on levinnyt nopeasti luontoon ja syrjäyttää kasvualueellaan luontomme alkuperäisiä kasvilajeja.
”Jättipalsami leviää tehokkaasti, koska sen siemenkodista voi lentää siemeniä jopa seitsemän metrin päähän”, Seppo Karjalainen kertoo.
”Siemenkodat räjähtävät kosketuksesta tai pelkästä tuulenvireestä, kun ne ovat turvonneet tarpeeksi pulleiksi.”
Lupiini on luokiteltu kansallisesti haitalliseksi vieraslajiksi, koska se uhkaa alkuperäistä luonnon monimuotoisuutta rehevöittämällä maaperää ja syrjäyttämällä suomalaisia ketokasveja.
© Linda Varoma
Onnistumisen iloa
Katja Räsänen iskee talikkonsa maahan, ja huojuva jättipalsami kääntyy ylös yhdellä väkevällä lapionväännöllä. Suomen Luonnonsuojeluliiton Kaakkois-Suomen yhdistys ry:n puheenjohtajana toimiva Räsänen sanoo saavansa kitkemisestä onnistumisen iloa.
”Luonnolla ei ole mahdollisuutta puolustautua ihmistä vastaan. Yhdenkin jättipalsamin poistamalla minä olen puolustanut ihmisenä luontoa.”
Räsäsen mukaan nykyään ei kuitenkaan ole enää helppoa värvätä väkeä kitkemis- tai ylipäätään minkäänlaisiin talkoisiin.
”En kuitenkaan halua uskoa, että ihmiset suhtautuvat luonnonsuojeluun ja meidän oman luontomme puolustamiseen välinpitämättömästi”, hän sanoo.
Hänestä on kuitenkin hieman huolestuttavaa, että varsin harva näyttää olevan valmis ryhtymään todellisiin tekoihin luonnon puolesta.
Taas punainen kukka alkaa huojua onton vartensa päässä. Räsäsen maasta nostaman lapion terällä hytkyy juurakon kätkevä multapaakku. Yksivuotisena kasvavan jättipalsamin juuristo on vain noin kymmenen senttiä maan pinnan alla, joten jättipalsami irtoaa maasta helpommin kuin lupiini, jonka juuret voivat ulottua jopa metrin syvyyteen.
Metsikön reunaan kasvaa kitketyistä jättipalsameista vähitellen pitkulainen pino. Koko joukko Meltin jättipalsameita on tullut elämänsä päähän.
Mutta vaaleanpunaisia kukkia sojottaa yhä heinikon yläpuolella. Aika lailla jättipalsameita jää vielä seuraavissa talkoissa kitkettäviksi.
Pääjuuren narinaa
Sateen jälkeen vadelmat hehkuvat kirkkaanpunaisina pensaan lehtien lomasta. Kapeaa polkua pitkin asteleva Kiira Haaja, 14, ei pysty ohittamaan marjoista raskaita oksia. Suu on saatava vadelmista makeaksi.
Haaja on osallistunut myös aiemmin kitkemistalkoisiin. Hänelle on tärkeää, että luonnosta huolehditaan, ja hän yrittää korjata virheitä, joita ihminen on aiheuttanut luonnolle.
”Valintoja luonnon puolesta voi tehdä joka päivä, eikä se ole edes vaikeaa. Itse olen ollut jo jonkin aikaa kasvissyöjä”, Haaja kertoo.
Jättipalsamien äärestä on siirrytty suurempien lupiinien esiintymälle. Sanna Vallittu-Niinisaari on ottanut kitkemiseen uuden tekniikan. Hän iskee ensin lapion maahan ja hyppää sitten molemmilla jaloillaan lapion päälle. Terä painuu syvälle maankuoren alla olevaan hiekkakerrokseen, ja lupiinin juurakko suorastaan sinkoutuu ylös.
”Nyt lapio pääsee oikeuksiinsa. Sormenpaksuinen pääjuuri antoi naristen periksi”, Vallittu-Niinisaari riemuitsee.
Pekka Autio on osallistunut yhdistyksen talkoisiin jo 1980-luvulta lähtien. Talkoiden ohella hän kitkee jättipalsamin ja lupiinin lisäksi niin ikään haitalliseksi luokiteltua jättiukonputkea yksityistien varrella sijaitsevalta aukealta.
Suuret lupiinit lakoavat, kun Aution talikko iskeytyy kerta toisensa jälkeen maahan.
”Hyvä työ on kaiken siihen valuneen hien arvoista”, hän sanoo.
Kiira Haaja sai kitkemistalkoiden lomassa suunsa vadelmista makeaksi.
© Linda Varoma
Matarakiitäjä lasipurkissa
Meltin kukkulan paahderinteessä päivänkakkarat loistavat matalasta kasvustosta. Nuokkukohokit riiputtavat tähtimäisiä kukintojaan.
”Tämä on Meltin tärkein paahderinne ja tavoitetila, johon koko alueella tulee pyrkiä”, Seppo Karjalainen sanoo.
Hänen kiinnostuksensa luontoa kohtaan virisi, kun hän näki yhdeksänvuotiaana lasipurkissa matarakiitäjän, jonka hänen kaverinsa oli pyydystänyt.
”En tiennyt, että mitään niin upeaa oli edes olemassa. Minäkin halusin ruveta keräämään perhosia.”
Karjalaisen vanhemmat tekivät hänelle haavin, jolla hän alkoi pyydystää lepikoista pieniä valkoisia perhosia. Karjalaisen koulunkäynnit jäivät kesken, mutta hänen kiinnostuksensa luontoon säilyi ja voimistui entisestään. Kun Karjalainen oli 35-vuotias pitkäaikaistyötön, hän oli menettänyt toivonsa siitä, että saisi vielä itselleen ammatin ja vakituisen työpaikan.
”Onneksi työvoimatoimiston urasuunnittelukurssilla noteerattiin luontoharrastukseni, ja sain siitä itselleni loppuelämän uran”, Karjalainen sanoo.
Hän on työskennellyt Metsähallituksessa luontokartoittajana ja nykyään luonnonsuojelun asiantuntijana yhteensä jo kolmen vuosikymmenen ajan.
Karjalainen silmäilee Meltin paahderinnettä, jonka hän on kitkenyt hyvin pitkälti omin käsin nykyiseen ketomaiseen tilaan. 11 vuoden aikana Karjalaiselta on kulunut vieraslajien kitkemiseen noin 1 100 tuntia.
”Minusta tuntuu hyvältä nähdä paahderinne sellaisena kuin sen kuuluukin olla, vaikka epäilen, että valtaosalle ihmisistä sillä ei ole mitään merkitystä.”
Etana kämmenellä
Talkoolaiset jättävät lapiot, talikot ja haravat ja ripustavat sadetakkeja puupinon tyviin kuivumaan. Multaisia saappaanpohjia hinkataan märkään heinikkoon.
Ennen kotiin lähtöä Katja Räsänen huomaa heinikon tyvessä itseään hilaavan, mustanpuhuvan espanjansiruetanan. Nopeasti lisääntyvä espanjansiruetana on myös luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi, koska se syö kasvillisuutta ja levittää limassaan ja ulosteissaan haitallisia bakteereja, kuten listeriaa ja salmonellaa.
Etana vetäytyy sykkyrään, kun Katja Räsänen nostaa sen kumihanskan peittämälle kämmenelleen.
”Pidimme viime syksynä etanatalkoot. Kerätyt etanat tapettiin kiehuvassa vedessä, ja raadot päätyivät keräysastioihin”, Räsänen kertoo.
Etana nostaa sarvensa ylös, laskee ne taas alas ja jähmettyy paikoilleen. Aivan kuin se olisi alistunut kohtaloonsa.
Seppo Karjalainen on kitkenyt käytännössä yksin Haminan Meltin alueelta noin 12 000 lupiinia.
© Linda Varoma