Kun Aapo Heikkilä perusti psykiatrin vastaanoton Vaasaan, asiakkaita riitti. Ongelma oli vain siinä, ettei mies ollut oikeasti psykiatri. Seinällä komeili ulkomaisia diplomeja. Kun poliisi kysyi yhden diplomin aitoudesta, Heikkilä vastasi tyynesti:
– On se aito, kun olen sen itse tehnyt.
Myöhemmin oikeudessa tuomari jyrähti, kuinka Heikkilä kehtasi valehdella virkapukuiselle poliisille päin naamaa.
– Kun mulla kävi aamulla Jeesus ja Napoleon, en voinut olla varma, olivatko ne oikeita poliiseja.
Tällaisesta miehestä ei Markku Pölösen mielestä voinut olla tekemättä elokuvaa.
Heikkilä työskenteli 30 vuotta Oulun yliopistossa. Hän aloitti vahtimestarina, mutta kävi fysiikan luennoilla ja kehitteli omia teorioitaan. Opiskelijat ehdottivat yliopiston johdolle, että Heikkilää kutsuttaisiin dosentiksi ja hänelle annettaisiin lupa luennoida.
– Rehtori katsoi sen tärkeäksi opiskelijoiden mielenterveyden kannalta. Heikkilähän oli esimerkki ihmisestä, joka oli innostunut fysiikasta ja sai toisetkin tuntemaan olonsa mukavaksi ja rentoutuneeksi.
Pölönen tapasi Heikkilän sattumalta 1980-luvulla Oulun yliopiston tupakkapaikalla.
– Siellä oli kaveri, joka laaja-alaisesti viittilöiden kertoi, kuinka nyt on taas joku uusi teoria tulossa. En sen kummemmin ajatellut sitä. Myöhemmin minulle kerrottiin, että hän on Aapo Heikkilä.
Niinpä Pölönen lainasi kirjastosta Olavi Heikkisen kirjoittaman Heikkilän elämäkerran. Ajatus elokuvasta jäi muhimaan.
Pölönen kuvailee Heikkilää satuilijaksi. Tällä ei kuitenkaan ollut tarkoitusta huijata ihmisiltä rahaa.
– Hän lapsenomaisesti uskoi olevansa esimerkiksi opettaja, hypnologi, psykiatri tai tiedemies. Hän vain halusi olla.
Tämä on ollut kuin viisaan lepoa puitten siimeksessä.
Markku Pölönen
Heikkilän todelliset tempaukset ovat Pölösen mukaan vielä elokuvaakin uskomattomampia.
– Hänen reaalimaailman tempauksensa ovat huomattavasti mielikuvituksellisempia. Ne hakkaavat kyllä Forrest Gumpinkin, Pölönen nauraa.
Elokuvaa edelsi Pölösen kirjoittama näytelmä, jonka pääosaa esitti Mika Nuojua. Näytelmää harjoiteltiin Aapo Heikkilän kotisalissa, mutta yleisökenraalia ei koskaan tullut.
– Edellisenä päivänä tuli tieto, että sali suljetaan, kun Tirolista on tuotu tänne hiihtämällä tauti.
Korona pysäytti hankkeen, mutta näytelmä jäi elämään ja sitä on esitetty hyvällä menestyksellä eri puolilla Suomea.
Nyt Nuojua esittää elokuvassa peräti viittä roolia.
– Kyllä Nuojua on ylivoimainen ykkönen näyttelijöistä, jotka osaavat ottaa roolin.
Pölönen nostaa esimerkiksi kohtauksen, jossa kaksi Nuojuan esittämää hahmoa istuu kahvilla.
– Se ei ole sketsi, vaan siinä on iso dramaattinen vääntö. Oikeasti tuntuu, että kuinka tässä käy, vaikka sama mies puhuu pöydän molemmilla puolilla.
Nuojua tekee hahmoista täysin erilaiset äänenkäyttöä, liikkumista ja puheen rytmiä myöten. Katsoja unohtaa, että kyseessä on yksi ja sama mies.
Ortotopologian loputtomat alkeet on kuvattu pääasiassa Oulussa, mutta myös Joensuussa on tehty studio- ja ulkokuvauksia. Elokuva on Pölösen mukaan tosifiktiota eli parafiktiota: fiktio perustuu Heikkilän maailmaan, mutta hänen ajatuksistaan ja elämästään on rakennettu fiktiivisiä kohtauksia.
Elokuvaa on tehty vuosien ajan ja tavallista vapaammin. Pölönen on voinut katsoa kuvattua uudelleen ja tarvittaessa tehdä kohtauksia uusiksi.
– Tämä on ollut kuin viisaan lepoa puitten siimeksessä. Olen tosi, tosi tyytyväinen lopputulokseen.
Lavastuksiakaan ei ole rakennettu väkisin.
– Mitä sitä rakentamaan, kun mennään semmoiseen paikkaan, missä rakenteet, tunnelma ja valo ovat valmiina. Meillä on olemassa ”isompi lavastaja” ja spottivalo, Pölönen sanoo ja vilkaisee taivaalle.
Elokuvan kuvauksesta ja leikkauksesta vastaa Sami Jumppanen. Pölönen ja Jumppanen ovat katsoneet elokuvan Joensuun Tapiossa teknisen laadun vuoksi useita kertoja.
– Joka kerta se naurattaa, eikä kyllästyttänyt yhtään, Pölönen sanoo ja kiittää Tapion henkilökuntaa yhteistyöstä.
75-minuuttisen elokuvan tuottaja on Suomen Filmiteollisuus Oy. Julkista tukea ei ole haettu, ja Pölönen sanoo voineensa tehdä elokuvan täysin haluamallaan tavalla.
Uutta elokuvaprojektia Pölösellä ei ainakaan vielä ole suunnitteilla.
– Jään eläkkeelle, se on niin mukavaa.
Jos uusi projekti vielä syntyy, se voisi olla dokumenttielokuva Pohjois-Karjalasta.
– Urani aikana olen tavannut Pohjois-Karjalassa kertakaikkisen värikkäitä ihmisiä. Olisi kiva tutustua heihin paremmin ja kuvata kaikessa rauhassa.
Pölönen uskoo, että jokaisen pienen soratien päässä on mielenkiintoisia tapoja elää ja katsella maailmaa, olla kuin paratiisissa.
– On pohjoiskarjalaista rikkautta olla humanteri.
Joensuusta Pölönen on löytänyt omankin paratiisinsa paljastamatta kuitenkaan sijaintia. Ehkä se onkin sopivaa. Aina kaikkea ei tarvitse selittää puhki – varsinkaan Pölösen maailmassa.
