Toimittaja Maarit Tastula kiinnostui kuusikymppisenä juuristaan ja tutustui sukunsa Amerikan-siirtolaisiin. He olivat köyhää väkeä, jonka elämässä kuolema oli alati läsnä.
Oikeastaan tämä seikkailu alkoi, kun Maarit Tastula oli viisivuotias lapsonen Kokkolassa.
”Mulla oli järkyttävän utelias pikkutytön mieli.”
Maarit oli kuullut aikuisten puhuvan sukulaisista, jotka olivat lähteneet 1900-luvun alussa Pohjanmaalta Amerikkaan.
Amerikka! Suuri manner meren takana kuulosti pikkutytön korviin valtavan kiehtovalta. Mitä isotäti Tekla oli tehnyt hevostenkasvattajana Kansasissa? Entäpä eksoottisilta kuulostavat Robert, Nikolai ja Konstantin? Mitä nämä äidin sukulaiset olivat Amerikassa tehneet?
Maarit pommitti vanhempiaan kysymyksillä. He eivät kuitenkaan osanneet vastata niihin. Isä oli sodankäynyt puuseppä ja äiti kotirouva.
”Isä sanoi aina, että hän on ainoan ulkomaanmatkansa tehnyt, käynyt sotimassa rajan takana.”
Joskus isä mainitsi sodasta, että ”rintamalla oli veljet veljiä vasten”, mikä saattoi viitata isän Kanadaan lähteneisiin sukulaisiin, jotka olivat jatkaneet sieltä myöhemmin Neuvosto-Karjalaan ja jääneet sinne.
Halu liittyä suvun tarinaan
Pikkutyttönä Maarit seikkaili sukulaisten jäljillä lähinnä mielikuvituksessaan tai kuullessaan kahvia, riisiä ja muita herkkuja sisältävistä amerikanpaketeista, joita äidin kotiin Kaustiselle oli sodan jälkeen Amerikasta tullut.
Aika lähteä suvun jäljille koitti Maarit Tastulalle vuonna 2020. Hän oli tuolloin kuusikymppinen, pitkän uran Yleisradiossa tehnyt nimekäs toimittaja, joka toimitti Toista maata -televisiosarjaa.
Koska omat lapset alkoivat olla itsenäisiä eikä heille tarvinnut kokata iltaisin makaronilaatikkoa ja maailma oli koronan vuoksi hiljentynyt, Maarit päätti sukeltaa mieltään pitkään kutkuttaneeseen amerikansuomalaisten tarinaan.
Haasteita oli heti edessä, koska sukulaisia, jotka olisivat vuosisadan alun tapahtumista jotain tienneet, ei ollut enää juuri elossa.
Onneksi oli sentään isoäidin serkku Eero. Tämä neuvoi Maaritia paneutumaan isoäidin niihin serkkuihin, Isokankaan Wiljamiin, Oivaan ja Kristianiin, jotka jatkoivat Amerikasta matkaansa Neuvostoliittoon. Maarit kiinnostui oitis, hän ei ollut kuullutkaan sukunsa Neuvosto-Karjalaan lähteneistä.
”Neuvostoliittoon meno tuntui oudolta ajatukselta, koska Pohjanmaa tunnettiin osana valkoista Suomea.”
Lue myös: Pentti Vuojärvi on selvinnyt elämässään uskomattomista tilanteista.
Horisontti häämöttää
Yhdysvalloissa Maarit keskittyi länsirannikkoon , Oregonin ja Washingtonin osavaltioihin, koska sinne sukua oli lähtenyt paremman elämän perässä.
Käynnistyi neljä vuotta kestänyt selvitystyö, joka vei Maaritilta kaiken vapaa-ajan sekä lomat ja vaati myös pari lyhyttä virkavapaata.
Kodin ruokapöydälle kasautui valtava määrä kirjapinoja ja lehtileikkeitä. Kirja Köyhää väkeä, suomalaisia Amerikan kultamailla (Otava) alkoi kehkeytyä.
Maarit Tastula, 63,
on Yleisradion toimittaja, joka on voittanut keskusteluohjelmistaan useita Telvis-palkintoja. Nykyisin hän toimittaa radio-ohjelmaa Yksi maailma, kaksi katsetta. Pian häneltä ilmestyy kirja Köyhää väkeä, suomalaisia Amerikan kultamailla (Otava). Vapaa-aikanaan Maarit kutoo isoäidin neliöitä. Ne ovat olleet keskeneräisten käsitöiden korissa jo vuosia ja odottavat yhdistämistään peitteeksi.
Kuten monia ikäisiään Maaritia alkoi kiinnostaa sukututkimus vaiheessa, jossa hän tajusi, ettei elämä jatku ikuisesti vaan horisontti alkaa jo häämöttää.
”Minulle tuli tarve nähdä itseni sukuni ketjussa, ja koinkin kirjaa tehdessä suurta lohtua liittyessäni näihin ihmisiin.”
Koska hän ei itsekään ole lähtöisin varakkaista oloista, hän ymmärsi hyvin köyhien ihmisten kaipuun uuteen maailmaan, josta he lähtivät etsimään parempaa elämää.
Toki Amerikkaan lähteneillä nuorilla ihmisillä oli myös seikkailunhalua, ja sitä on Maaritissa itsessäänkin. Nuorena naisena hän reissasi muun muassa Etelä-Amerikassa ja Yhdysvalloissa.
”Minuun iski valtava halu lähteä maailmalle. Olen miettinyt, olivatko lapsena kuulemani Amerikan-tarinat siihen osasyynä.”
Maarit on kulkenut Amazonin sademetsissä, käynyt Paraguayssa vanhassa jesuiitta-temppelissä, nukkunut navajo-intiaanien mökissä ja kylpenyt navajo-poppanaisen kanssa saunassa Arizonan aavikolla.
Vielä varhaisempi tuntuma Amerikkaan olivat villin lännen elokuvat, joita Maarit 1960–70-luvuilla katseli ja leikki naapurin pojan kanssa sheriffiä ja intiaania.
Maarit Tastula sanoo olevansa vanha sielu
Kaikki menneisyyteen liittyvä on kiehtonut Maaritia lapsesta asti. Hän oppi lukemaankin Raamatusta, joskin kodin kirjahyllyn valikoima, josta valita, ei ollut laaja. Vaikka Maaritista olisi voinut tulla myös historiantutkija, hän halusi toimittajaksi, koska siinä ammatissa saa seikkailla.
Maarit Tastula tunnustautuu vanhaksi sieluksi, joka liikkuisi mielellään eri vuosisadoilla aikakoneella, jos sellainen olisi keksitty.
”Kirjaani olen yrittänyt löytää hyvin konkreettista tietoa siitä, miten Amerikkaan lähteneet suomalaiset elivät ja mitä he ajattelivat. Kerron ihmisten ja perheiden tarinoita sekä Amerikan historiaa.”
Amerikkaan lähti niin talollisten lapsia, torppareita, mäkitupalaisia kuin loisiakin. Värvärit markkinoivat ihmemaata, joka tarvitsi työvoimaa. Sana kiiri, ja laivat täyttyivät lähtijöistä.
Vuonna 2023 Maarit Tastula matkusti itse Astoriaan, Aberdeniin sekä Ilwacoon, kaupunkeihin, joihin hänen sukulaisensa aikoinaan menivät. Aikalaisia tai edes heidän jälkeläisiään, jotka olisivat osanneet kertoa sukulaisista, hän ei kuitenkaan juuri löytänyt.
Pian Maarit huomasi selvittelevänsä amerikansuomalaisten tarinaa laajemmin. Hän istui arkistoissa ja kiersi museoissa. Suomeen palatessa matkalaukku oli täynnä kirjallisuutta. Ennen kotiinlähtöä hän kävi katsomassa Ilwacossa rantaa, josta hänenkin sukulaisiaan oli lähtenyt kohti Neuvostoliittoa.
Projektin edetessä Maarit Tastula ymmärsi, että Neuvostoliittoon menijöistä oli vaikea saada tietoa, koska pohjalaissuvuissa kommunismin ihannointia hävettiin ja toisinajattelijoiden vainot olivat Amerikassa kovat aina 1950-luvulle asti.
”Vasemmistoradikalismin historia on ollut suuri trauma amerikansuomalaisten keskuudessa. Siksi siitä on vaiettu.”
Toveri ja Toveritar
”Onks toi ihan tervettä”, Maaritin lapset kuittailivat, kun näkivät äitinsä istumassa aamusta iltaan keittiönpöydän ääressä lukemassa ja kirjoittamassa. Hän vietti paljon aikaa myös Kansallisarkistossa sekä Tampereen kaupunginkirjastossa lukemassa mikrofilmeiltä Toveri ja Toveritar-lehtiä, jotka raportoivat seikkaperäisesti suomalaisten elämästä Amerikassa.
”Kirjan teko on ollut kuin salapoliisityötä. Valtavan jännittävää.”
Niska ja selkä jumittivat ja siirtolaiset tulivat uniinkin.
Maarit kertoo unestaan, jossa hän seisoo vuorella Tyynenmeren äärellä ja sarkatakkiset miehet ja pitkiin hameisiin pukeutuneet naiset ohittavat hänet loputtomana virtana. Hän katselee heidän kulkuaan kohti tuntematonta ja tuntee kuuluvansa joukkoon.
Lue myös: Uutisankkuri Marjukka Havumäki reippailee 10 000 askelta päivässä.
Itsemurhia ja rasismia
Metsissä, sahoilla, tehtailla ja kalastajina työskennelleiden suomalaisten elämä oli kovaa. Työolot olivat epävarmat, onnettomuuksia sattui, sairaudet vaivasivat, alkoholi maistui ja joku joutui elättämään perhettään prostituutiolla. Tuli avioeroja, lapsia kuoli ja moni unelmiensa perässä reissuun lähtenyt päätyi epätoivoissaan itsemurhaan.
Kielitaidottomina suomalaiset kohtasivat rasismia. Heillä oli turva vain toisissaan. Omien oikeuksien puolesta taistelu saattoi viedä vankilaan. Lähtö rakentamaan työläisten ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon alkoi tuntua monesta hyvältä vaihtoehdolta.
”Minua järkytti se, että lähtijöille oli mainostettu, että Amerikassa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Se oli kuitenkin pelkkä myyntilause, ja elämä uudessa maassa oli monelle taistelua hengissä säilymisestä.”
Mitä syvemmälle Maarit amerikansuomalaisten tarinaan pääsi, sitä paremmin hän heitä ymmärsi.
”Siteeraan kirjassakin amerikkalaisen Walt Whitmanin runoa, jossa sanotaan, että kaikki mitä sanon heistä, sanon myös itsestäni ja että kukaan ei ole toista parempi tai huonompi. Tunnen suurta myötätuntoa kaikkea sitä kohtaan, mitä he joutuivat siellä kokemaan ja mistä joutuivat vaikenemaan. Koti-Suomeen vastoinkäymisistä ei juuri kirjoitettu.”
Minne katosi Bob?
Maarit Tastula sanoo, että jos olisi elänyt isoäitinsä aikaa, hänkin olisi varmasti lähtenyt etsimään onneaan Amerikasta. Maa on kiehtonut häntä aina.
Vaikka hän on toimittajana reissannut niin Los Angelesissa, Miamissa kuin New Yorkissakin, erityisesti häntä kiehtovat maan syrjäseudut ja joutomaat.
”Amerikassa on niin monta todellisuutta. Jollain tavalla tunsin itseni hyvin suomalaiseksi, kun aikoinaan menin Etelä-Dakotan seudulla baariin, jonka oven yläpuolella roikkui yhä kyltti: ”No Finns or Indians allowed.” Eli pääsy kielletty suomalaisilta ja intiaaneilta.
Vaikka suomalaisten tarinoiden selvittely oli työlästä ja hetkittäin melkeinpä epätoivoista, Maarit ei antanut periksi. Venäjän hyökkäyssodan alettua siltä suunnalta oli vaikea hankkia tietoa Neuvosto-Karjalaan lähteneistä.
”Jos minua pitäisi kuvata kahdella adjektiivilla, ne ovat uteliaisuus ja sinnikkyys. Voi olla, että kukaan ei ole myöskään yhtä hullu kuin minä, että lähtee keräämään tällaista silpputietoa, muistinvaraistakin, mutta koin, että se on tärkeää historiaa kertoa.”
Isoäitinsä sukuun kuuluneen Bobin kohtalo jäi painamaan Maaritin mieltä. Bob oli pikkulapsi perheen mentyä Neuvostoliittoon eikä Maarit löytänyt tietoa siitä, mitä hänelle tapahtui. Päätyikö Bob Tšeljabinskin työleirin joukkohautaan monen muun suomalaisten tavoin, jäikö yksin Leningradin piirityksessä vai joutuiko lastenkotiin?
”Bobin kohtalo tuskin selviää koskaan. Sekin täytyi oppia hyväksymään: kaikki salaisuudet eivät koskaan selviä.”
Kuolema kuului elämään
Siirtolaisten kohtaloiden selvittely oli myös keskustelua kuoleman kanssa. Niin paljon kuolema, eritoten nuorena menehtyminen, oli köyhän väen elämässä läsnä.
Maarit on pohtinut kuolemaa lapsesta saakka.
”Niin vanhat sielut tekevät.”
Hän pelkäsi kovasti, että hänen vanhempansa kuolevat.
”Sodassa haavoittunut isäni toi esille kuolemanpelkoaan, ja se varmaan tarttui minuunkin.”
Kun Maarit sai kaksoset nelikymppisenä, hän toivoi saavansa elää siihen asti, kun tytär ja poika ovat täysi-ikäisiä.
”Jostain syystä minulle ei ole ikinä ollut itsestään selvää, että eläisin pitkän elämän. Mutta elinpäs kumminkin.”
Suurin oivallus hankkeessaan Maaritille oli, kuinka sattumanvaraista elämä on ja kuinka moneen sukupolveen yhden ihmisen valinnat vaikuttavat. Ja kuinka sitkeitä selviytyjiä suomalaiset olivat.
Omaa selviytymiskykyään, jota on mitä ilmeisimmin paljon, Maarit ei ihaile.
”Keski-Pohjanmaa on aivan erilainen kulttuurisesti kuin Etelä-Pohjanmaa. Meilläpäin sanonta kuuluu, että se joka itsensä ylentää, alennetaan.”
Unelmat ovat toteutuneet
Maarit on elämässään onnellinen.
”Ennen kuin sain lapseni, ajattelin, että perheenäitiys olisi pahinta, mitä ihmiselle voi sattua, kun halusin reissata niin paljon. Nyt sanoisin, että hankkikaa ihmiset lapsia. Lapsi tuo sellaisen rakkauden tullessaan, jota on vaikea löytää maailmalta.”
”Olen vitsaillut kaikille, että ennen kuolemaani haluaisin liittyä johonkin yhdistykseen, koska minussa elää kaipuu yhteisöön. Olen karttanut niin poliittisia klubeja kuin teatterikerhojakin, koska minulla on suuri epäluulo erilaisia laumanjohtajia kohtaan. Mutta ihminen kypsyy, kun hän vanhenee. Jokin muinaismuistojen klubi alkaa nyt kuulostaa inspiroivalta.”
Unelmiaan Maarit on saanut toteuttaa myös työssään. Televisiosta Maarit on siirtynyt radioon, jossa luotsaa syvällisiä keskusteluohjelmia Radio 1:n sarjassa Yksi maailma, kaksi katsetta. Eläkkeelle lähtö häämöttää vuoden 2027 alussa.
Mutta vielä on sellaisiakin unelmia, jotka odottavat täyttymistään.
Amerikansuomalaiset ovat olleet Maaritin yhteisö viimeiset neljä vuotta.
”Heistä on tullut minulle läheisiä ihmisiä. Heidän kohtalonsa liikuttavat.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 19/2025
Toimitus suosittelee
Kaupalliset yhteistyöt
Suosituimmat
Kaupalliset yhteistyöt