Omapäiseksi tiedetty Kimmo Kinnunen, 57, on yllättäen tehnyt työtä pyydettyä, kun hän avaa metsänraivauskalustolla lastatun pakettiautonsa tavaratilan Äänekosken urheilukentän parkkipaikalla.
Kinnunen nostaa esiin keltaisen Sandvik-keihään, mustan kimonon ja japanilaisen katana-miekan tuppineen.
Kun aktiiviurheilijana kaikkea muuta kuin linssiluteeksi tiedetty Kinnunen vielä alkaa kyseisen rekvisiitan kanssa poseerata kuvaajalle vapautuneesti kuin catwalk-malli, voi vain todeta, ettei ihmeiden aika todellakaan ole ohi.
Finnairin henkilökunnan lahjoittama katana ja kisamatkalta tuliaisiksi hankittu kimono ovat vain seurausta siitä, mistä Kinnusen klaanin kotikulmille Äänekoskelle on varsinaisesti tultu puhumaan.
Pääasia roikkuu miehen kaulassa: Tokion vanhalla olympiastadionilla 26. elokuuta 1991 saavutettu keihäänheiton MM-kulta.
Keihäs ei ole sama, jolla Kinnunen 1991 voitti. Tuolloin ei saanut käyttää arvokisoissa omia välineitä.
Yleisurheilun MM-kisat alkoivat tänään lauantaina Tokiossa, jossa Kinnunen 34 vuotta sitten jatkoi Suomen huimaa kultaputkea.
Kinnusen esikuva Tiina Lillak voitti ensimmäisissä MM-kisoissa Helsingissä 1983, pitkäaikainen taistelupari Seppo Räty taas Roomassa 1987. Arto Härkönen ja Tapio Korjus olivat taas poimineet olympiakullat kuljeksimasta 1984 ja 1988.
Näiden meriittien jälkeen MM-kultaan ovat pystyneet Aki Parviainen 1999 ja Tero Pitkämäki 2007.
Kimmo Kinnusen MM-kultaheitto Tokiossa 1991.
– Olin ensimmäinen suomalaismies, joka heitti arvokisoissa yli 90 metriä. Edesmennyt isäni (Jorma Kinnunen) taas oli ensimmäinen suomalaismies, joka teki sen ylipäätään. Voittotulokseni Tokiossa taas oli tasan 20 metriä parempi kuin se, jolla Tiina voitti 1983, urheiluhistoriaan vihkiytynyt Kinnunen luettelee.
Raju kaatuminen Kaliforniassa
Kuten suomalaisen keihäänheiton menestysprojekteissa niin monesti, myös Kinnusen tilanne oli terveyssyistä loppuun saakka veitsenterällä. Ongelmat juontuivat kevään 1990 tapahtumista, joiden haamut seurasivat pitkään mukana.
– Kaaduin harjoitusleirillä Kalifornian Santa Barbarassa täydestä vauhdista niin, ettei edes keihäs irronnut kädestä. Tukijalan lähentäjään tuli 45 milliä pitkä lihasrepeämä.
Kun Tokion MM-finaaliin oli enää 19 päivää, menestyspotentiaalinsa hyvin tiedostanut urheilija Zürichin Weltklassen jälkeen katsoi totuutta silmiin: tulos 76,10 ja vahva tunne lähentäjän uudesta repeämisestä.
Lääkäri Heikki Jaroma rauhoitteli: kyse oli massiivisesta suojakrampista, ei repeämästä.
Tilanne oli kuitenkin kriittinen. Viimeistelyleirillä Sapporossa ja vielä kisakaupunki Tokiossa luottohieroja Reijo Kaappola käsitteli lähentäjää joka päivä, ja jopa Kinnusen ja Rädyn auktoriteettina pitämä valmentaja Leo Pusa pidätteli heittointoa.
– Hän piti heittomäärät ja ennen kaikkea -tehot todella kurissa, maailmanmestari kehuu valmentajagurua, jonka avulla Tapio Korjuksesta ja Heli Rantasesta tuli olympiavoittajia.
Poika ei halunnut isäänsä paikalle
Poikansa päivittäisvalmennuksesta vuoteen 1997 vastannut isä Jorma Kinnunen ei kuulunut joukkueen vahvuuteen sen paremmin Sapporossa kuin Tokiossa, eikä poika kaivannut hänen läsnäoloaan muissakaan arvokisatilanteissa.
Kimmo Kinnunen on ollut vuosien varrella varsin avoin jännitteisestä isäsuhteestaan.
Pojan kultaheitto liikutti rajusti isä-Jorma Kinnusta Ylen MM-kisastudion suorassa lähetyksessä Helsingissä. Heti perään hän löysi poikansa heitosta kritisoitavaa.
– Miten tämän nyt diplomaattisesti asettelisi? Sanottaisiinko, että isä oli lievästi sanoen mielipiteitä jakava persoona, jonka tunneskaalojen ääripäät olivat kaukana toisistaan, Kinnunen analysoi hymyillen.
Arvokisakeihäänheiton historia sisältää useita tarinoita, joissa sankari on pitänyt pitkää heittoa niin sanotusti ”piilossa”.
Kun Kinnunen Tokion MM-karsinnassa 25. elokuuta pääsi Pusan liekanarusta irti, ennätys koheni heti lukemiin 88,48.
Finaalin jälkeen ennätyskohennus alle kahteen kuukauteen oli jo 4,96 metriä.
Tulokset 88,48 ja 90,82 jäivät Kinnusen selvästi pisimmiksi tuolloin käytössä olleella keihäsmallilla, jolla Räty oli kesäkuun alussa Punkalaitumella paukuttanut ME-lukemiksi 96,96.
Vaikka Räty kyllä piti Kinnusta jo varteenotettavana vastustajana, jälkimmäinen muistelee huvittuneena kaksikon keskusteluja Tokiossa. Räty kävi läpi useita erilaisia skenaarioitaan siitä, miten tapahtumat kentällä etenevät.
Rädyn itsevarmat skenaariot
– Sellaista skenaariota Seppo ei käynyt läpi, jossa voittaja olisi ollut joku muu kuin hän. Minä olin kyllä useimmissa kakkonen.
Kaksoisvoiton ottaneen suomalaisduon urakkaa helpotti, että kivikovat vastustajat Jan Zelezny ja Steve Backley hyytyivät jo karsintaan.
Kilpailun jälkeisistä tapahtumista erityisesti yksi on jäänyt Kinnusen mieleen, koska vertaiskehut tuntuvat urheilijasta aina parhailta.
Palkintojenjaon kokoontumishuoneessa hän keskusteli kolmiloikan voittaneen Kenny Harrisonin kanssa. Amerikkalainen oli ihaillut suomalaisen kultaviskaisua kovasti.
Hän kertoi ihmetelleensä, lentääkö keihääni avaruuteen saakka.
Kimmo Kinnunen
Jossain toisessa ulottuvuudessa kertoo tosin mestari olleensa itsekin.
Koin eräänlaisen irtautumisen omasta kropastani. Sitä tunnetta on vaikea selittää. Ikään kuin häivyin tästä todellisuudesta jonnekin, missä kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa
Kimmo Kinnunen
Kinnuselle yleisurheilu arvokisatasolla oli aina myös joukkueurheilua.
1990-luvun taitteen maajoukkuekokonaisuutta Kinnunen muistelee erityisen lämpimästi: rutinoitunut valmennusjohto, valmennus ja tukihenkilöstö osasivat auttaa urheilijoita optimaalisesti.
– Tokion MM-joukkue on Suomen paras maajoukkue modernina aikana. Juttujen taso oli välillä sellainen, että tänä päivänä voisi Suekin (Suomen urheilun eettinen keskus) tarkkailijalle riittää runsaastikin ylöskirjattavaa.
Avaa kuvien katselu
Tokion MM-kullan lisäksi Kimmo Kinnunen saavutti seuraavissa MM-kisoissa 1993 Stuttgartissa hopeaa. Kuva: Jarkko Riikonen / Yle
Sanoille on kuitenkin katetta. Mieskeihäänheittäjien kaksoisvoiton täydensi Sari Essayahin kävelypronssi.
Kestävyysjuoksija Päivi Tikkanen ja 7-ottelija Satu Ruotsalainen ottivat 4. sijat, kävelijä Valentin Kononen ja 10-ottelija Petri Keskitalo olivat 5:nsiä. Pistesijoille ylsivät myös kestävyysjuoksija Risto Ulmala ja keihäänheittäjä Päivi Alafrantti.
Runsaasti myös valmennuskokemusta hankkinut Kinnunen kuuluu suosikkihaastateltaviin, kun halutaan nasevia kommentteja lajin nykymenosta.
Kinnunen myöntää olevansa hyvin huolissaan keihäänheiton tason ja harrastajapohjan näivettymisestä, jota katsoo Urheiluliiton päätöksillään suorastaan edesauttavan.
– Lajivalmentajasysteemin romuttaminen oli järjetön päätös, kaikkien lajien kannalta. Keihäänheiton kannalta erityisen ikävää on se, että vanhoista menestyjistä olen ainoa, joka on lajin kanssa enää missään tekemisissä.
Avaa kuvien katselu
Tämä näky ei ole enää realistista keihäshorisonttia: Kimmo Kinnunen MM-kulta ja Seppo Räty -hopea kaulassa Tokion olympiastadionilla 1991. Kuva: imago sportfotodienst/ All Over Press
Avaa kuvien katselu
Oliver Helanderin EM-pronssi 2024 oli Suomen 61. arvokisamitali keihäänheitossa. Moni laji-ihminen on huolissaan, oliko se myös pitkään aikaan viimeinen. Kuva: Tomi Hänninen / Chilipictures
Suomen vääjäämättä etenevä kaupungistuminen ja maaseutuseurojen hiipuminen eivät palvele keihäänheiton etua. Maaseutu on Suomessa ollut heittolajeissa aina tuottavin kasvuympäristö.
– Isoissa kaupunkiseuroissa heittolajit eivät koskaan ole olleet etusijalla.
Lopuksi Kimmo Kinnunen haluaa vielä esitellä yhden Seppo Rädyltä oppimansa asian. Isoa osaa niistä asioista hän ei koskaan voisikaan julkisesti mainostaa.
Kimmo Kinnunen esittelee Seppo Rädyn opetuksen. Hän kaivaa kassistaan kultamitalinsa vuodelta 1991. Sen jälkeen kassista ilmestyy seuraksi MM-hopea Stuttgartista kaksi vuotta myöhemmin.