Helsinkiläinen Pihla Pitkänen, 21, sanoo muistavansa jo lapsuudessaan asioista, jotka eivät tuntuneet oikeilta.
– Se on tuntunut oudolta, että joku on sanonut minua tytöksi. Se ärsytti. En ole tyttö.
Ensimmäiset muistot ovat päiväkotiajalta.
Pitkänen ei ole kokenut itseään tytöksi – eikä myöskään pojaksi. Hän olisi halunnut olla vain Pihla, mutta se ei ollut helppoa, koska sukupuoli ja erityisesti halu määritellä ihmiset sukupuolen perusteella ovat yhteiskunnassamme vahvasti läsnä kaikessa.
Pitkänen sanoo jo varhain ajatelleen olevansa erilainen kuin moni muu, mutta ei löytänyt ajatuksilleen sanoja. Lapsuudenkuvassa hän on alle kouluikäinen. Sanna Jompero-Lahokoski
Pitkänen on muunsukupuolinen. Se tarkoittaa henkilöä, joka ei yksiselitteisesti ole nainen tai mies. Muunsukupuolisuus liittyy sukupuoli-identiteettiin. Se ei määritä esimerkiksi seksuaalista suuntautumista.
Ensimmäistä kertaa Pitkänen sanoo ehkä jo neljävuotiaana miettineensä, ettei sovi yhteiskunnan sukupuolitettuihin muotteihin: tytöt menevät tyttöjen jonoihin ja pojat poikien. Tytöt leikkivät päiväkodissa tyttöjen leikkejä ja pojat poikien.
Mitä väliä? Pitkänen, ajatteli. Miksi ihmisiä on tärkeää asetella sukupuolen perusteella jonoihin, hän pohti. Asetelma ei itsestä tuntunut lainkaan luontevalta.
Tapaamme Pitkäsen kanssa haastattelun merkeissä Hakaniemen kauppahallissa.
Kahvilapöydässä vastapäätä istuu nuori aikuinen, jolla on kasvoillaan meikkiä ja päällään hänellä on mekko. Pitkästä voisi hyvin erehtyä kutsumaan naiseksi, jos ei tietäisi, mitä hän ajattelee asiasta.
Muunsukupuolisuus on Pitkäselle enemmänkin oma sisäinen ajatusmaailma kuin ulkoinen.
– Elän jokapäiväisessä elämässä ulkoisesti naisena. Se ei haittaa, koska en välitä tuntemattomien mielipiteistä. Pääsen näin helpommalla, kun ei tarvitse selitellä.
Hän sanoo lähipiirissään tuntevansa useita muunsukupuolisia. Osa pukeutuu naisellisesti, osa miehekkäästi, osa androgyynisti. Itse hän pukeutuu näin.
Pihla ajattelee, että jos yhteiskunta olisi avoimpi, hän voisi vapaammin olla oma itsensä. Sanna Jompero-Lahokoski
Pitkänen ajattelee, että jos yhteiskunta olisi suvaitsevaisempi trans- sekä muunsukupuolisia kohtaan ja tietoisuus asiasta olisi levinnyt laajemmalle, hän voisi esiintyä avoimesti muunsukupuolisena kaikkialla.
– Jos sukupuolen piilottamisen taakka voitaisiin poistaa, tekisin sen heti. Nykyinen ilmaisuni on helppouden lisäksi myös tapa suojautua vihalta ja haukkumiselta varsinkin nykymaailmassa, jossa erilaiset viharikokset ovat lisääntyneet.
Jos hän olisi avoimesti muunsukupuolinen, hän näyttäisi samalta kuin nytkin.
– Mutta esittelisin itseni muunsukupuolisena kaikille ja korjaisin aina, jos he käyttäisivät minusta väärää sukupuolta.
Pukeutumistapaansakaan hän ei katso sukupuolittuneiden linssien läpi.
– Valitsen sen mukaan vaatteeni, joissa minulle tulee kiva olo ja mitkä näyttävät kivalta. Jos olisin syntynyt miehenä, pukeutuisin samalla tavalla, hän toteaa.
Tapaamiseemme Pitkänen on tuonut mukanaan muutaman lapsuudenvalokuvan. Kuvissa pieni Pihla jumppaa, on perheen kanssa lomamatkalla, istuu hevosen selässä karusellissa ja hyppii.
– Hymyilen monessa kuvassa, hän hymähtää.
Kuvista tulee hyvä mieli. Lapsuudesta on jäänyt paljon myös kivoja muistoja.
Lapsuudesta on paljon myös hyviä muistoja. Sanna Jompero-Lahokoski
Monessa lapsuudenkuvassa hymy on herkässä. Sanna Jompero-Lahokoski
Lapsuutensa Pitkänen asui Malmilla, myöhemmin muun muassa Herttoniemenrannassa. Perhe muutti pois Malmilta, kun hän oli kuusivuotias. Pikkuveli oli syntynyt samana vuonna. Hän kokee lapsuutensa turvallisena ja mukavana aikana. Pikkuvelikin on aina ollut läheinen. Hyvä kaveri.
Tällä hetkellä Pitkänen asuu kolmen ystävänsä kanssa kimppa-asunnossa Sörnäisissä.
Asuinkavereista kaksi on muunsukupuolisia. Omat kämppäkaverit ovat jo pitkään tuntuneet turvallisilta. Tästä syystä Pitkänen myös päätyi tänä vuonna asumaan heidän kanssaan.
– Olemme tiivis porukka. Vietämme paljon aikaa yhdessä. Meillä on paljon yhteisiä kavereitakin.
Talouteen kuuluvat lisäksi yhden kämppiksen koira, jota hoidetaan yhdessä, sekä Pitkäsen Veli-kissa.
Pihla Pitkänen toivoisi, että muunsukupuolisuutta ymmärrettäisiin paremmin ja että tietoa siitä annettaisiin enemmän. Sanna Jompero-Lahokoski
Lapsuudessaan Pitkänen koki pitkään olevansa ehkä jotenkin erilainen moniin muihin verrattuna, mutta ei löytänyt tuntemuksilleen sanoja. Noin 12-vuotiaana palaset loksahtivat.
Pitkänen muistaa selanneensa ensimmäisiä kertoja Instagramia ja löytäneen maininnan muunsukupuolisuudesta.
– Ajattelin heti, että tämä kuvaa täysin sitä, mitä olen kokenut koko elämäni.
Vaikeinta asiasta on ollut kertoa läheisille, koska muunsukupuolisuutta ei ymmärretä. Hän tuntee kokeneensa myös vähättelyä.
– Varsinkin vanhempien sukulaisten kanssa on ollut tilanteita, jos olen sanonut, että älä kutsu minua työksi. Sitten on tullut vähän läpänheittoa, että miksi en kutsuisi sinua tytöksi. Kutsunko sinua sitten pojaksi.
Vähättely tuntui ikävältä.
– On tullut tunne, että minua ei oteta tosissaan. Että olisin jotenkin harhainen tai tyhmä.
Vierailta ihmisiltä hän ei ajattele kokeneensa vähättelyä, koska ei puhu asiasta ja koska ulkoisesti näyttää sen sukupuolen edustajalta, mikä hänelle on syntymässään määrätty.
Nuoremmat ihmiset suhtautuvat muunsukupuolisuuteen positiivisemmin kuin vanhemmat sukupolvet.
Silti hän kokee, että myös nuoret kokevat ennakkoluuloja muunsukupuolisia tai transsukupuolisia kohtaan.
– Moni nuori on radikaalisti transfobinen. Mediassa se näkyy niin, että esimerkiksi nuoret miehet maalittavat transsukupuolisia ja suoltavat vihaa heitä kohtaan.
Hän kokee, että kouluissa tulisi enemmän antaa tietoa asiasta ja keskustella. Tietoa tulisi antaa ikätasoon sopivasti.
Päiväkoteihin ja kouluihin hän toivoisi sukupuolineutraalia kasvatusta.
– Annettaisiin kaikkien leikkiä mitä leikkiä haluaa ilman, että kukaan kommentoisi mitään.
Pitkänen kokee, että alkuun muunsukupuolisuudesta oli vaikea kertoa läheisille. Sanna Jompero-Lahokoski
16-vuotiaana Pitkänen päätti lopulta kertoi asiasta vanhemmilleen. Hän kuvailee kodin ilmapiiriä vapaaksi ja hyväksyväksi.
Hän lähetti molemmille vanhemmilleen tekstiviestin, jossa kertoi olevansa muunsukupuolinen. Asian kertominen tuntui niin isolta, että rohkeus ei riittänyt asian kertomiseen kasvotusten. Tekstari tuntui hyvältä tavalta avautua asiasta. Siihen loppui salailu, jota hän oli vuosia pitänyt sisällään.
Molemmat vanhemmat suhtautuivat asiaan hyvin tai vähintäänkin neutraalisti.
– Äiti sanoi, että rakastan sinua sellaisena kuin olet. Isä totesi, että okei. Hän kysyi uteliaisuudesta ja halusta auttaa, että mitä tämä sitten tarkoittaa.
Pitkänen sanoo luulevansa, että vanhemmat eivät olleet yllättyneitä tiedosta.
Teini-ikäisenä Pitkäsellä oli ollut maskuliinisempi tapa pukeutua ja hän pyysi äitiään leikkaamaan hiuksensa lyhyiksi.
Tuona aikana hän teki itselleen tärkeän havainnon.
– Huomasin, että sen jälkeen minua tytöteltiin paljon vähemmän. Tämä kokemus toi minulle paljon iloa ja loksautti asioita paikoilleen.
Lukiossa hän tutustui moneen sellaiseen ihmiseen, joka ajatteli asiasta samalla tavalla. Se tuntui tärkeältä.
Turvallisuusalalla työskentelevä helsinkiläinen Jesse, 23, on transmies. Hän kertoo alkaneensa hyväksyä itsensä vuosia sitten, kun löysi netin kautta muita transsukupuolisia ja alkoi lukea aiheesta enemmän.
– Tajusin, etten ole yksin ja että elämä sekä tulevaisuus eivät välttämättä ole niin pelottavia kuin mitä pienempänä pelkäsin.
Jesse ajatteli, että elämä olisi hankalampaa, jos valehtelisi muille itsestään ja päätti lopulta kertoa transsukupuolisuudestaan läheisille ystävilleen. Muutama vuosi myöhemmin hän kertoi asiasta myös perheelleen, josta suurin osa suhtautui asiaan hyväksyvästi ja kannustavasti.
– Tajusin, että oman identiteetin sivuuttaminen ja piilottelu eivät koskaan veisi pois sitä ristiriidan tunnetta, mitä koin yrittäessäni elää syntymäsukupuoleni mukaisesti.
Jesse aloitti muutama vuosi sitten hormonihoidot.
Jessen nimi on muutettu. Hän ei asian arkaluontoisuuden vuoksi halua puhua asiasta omalla nimellään. Hänen henkilöllisyytensä on HU:n toimituksen tiedossa.
Jesse kokee, ettei hänellä itsellään ollut lapsena tarpeeksi tukea ja hyväksyntää ympärillään.
– Haluaisin, että jokaisella translapsella olisi ympärillään ihmisiä, jotka antaisivat lasten elää, kokea ja mutustella omaa ihmisyyttään, vaikkei sitä itse välttämättä ymmärtäisi.
Muun muassa Seta pitää translasten ja -nuorten oikeuksia esillä ja tekee yhteistyötä transjärjestöjen kanssa.
Seta on tehnyt haastatteluita ja videoita, joissa transaikuiset kertovat lapsuustarinoitaan. Videoita julkaistaan syyskuussa Setan sivuilla.
Pihla Pitkänen aloitti erityispedagogiikan opinnot tänä syksynä. Hän toivoo, että pystyisi auttamaan lapsia ja nuoria, jotta he saisivat kaiken mahdollisen tuen, mitä tarvitsevat. Sanna Jompero-Lahokoski
Entä mitä haaveita Pitkäselle on? Missä hän näkee itsensä kymmenen vuoden kuluttua?
Hän toivoisi asuvansa edelleen kimppa-asunnossa Helsingissä. Parisuhteesta tai perheestä hän ei haaveile.
Tänä syksynä Pitkänen aloitti erityispedagogiikan opinnot Helsingin yliopistossa. Tavoitteena on, että hän voisi valmistuttuaan toimia ehkä ”korkeammalla tasolla” ja olla vaikuttamassa jopa opetusjärjestelmään yleisesti. Erityispedagogiikka on hänen sydäntään lähellä.
– Haluaisin auttaa lapsia ja nuoria, jotta kaikilla olisi mahdollisimman hyvä lapsuus ja että he saisivat kaiken mahdollisen tuen ja että heitä ymmärretään, hän toteaa.