Nuori Suomi ei rakentanut luottamusta rakentuvan kommunistisen Neuvosto-Venäjän silmissä. Tuskin punakapinan kukistaminen oli ehtinyt Tampereen valtauksen asteelle keväällä 1918, kun Suomussalmen korkeudella pienehkö sotilasosasto valmisteli valtausmarssia kohti Vienanmeren rannalla sijaitsevaa Kemiä.
Kyse oli muutaman sadan miehen ”retkikunnasta”, jonka toivottiin aloittavan Suur-Suomen synnyn. Operaatiosta oli tuleva ensijotos ns. heimosodissa, jotka jäivät yrityksiksi. Niistä oli muodostuva vakavia todistuksia: itsenäistynyt Suomi ei ollut ystävällinen naapuri. Ja toisaalta Suomi eli samanlaista naapurifobiaa aina vuoden 1944 rauhantekoon saakka.
Filosofian tohtori, entinen puolustusministeri (2015-2019) Jussi Niinistö on kunnostautunut usean sotaisaan historiaamme syventyvän teoksen kirjoittajana, muun muassa Paavo Susitaipaleen. Nyt ilmestynyt Vienan veritie on kuva jääkärikapteeni Toivo Kuismasta sekä lyhyen epäonnisen retken vaiheista.
Mannerheimin ”miekkavala” virhe?
Vienan retki lähti vihassa enemmän kuin harkinnassa. Se oli luonteeltaan pienen ääripiirin yritys vallata itäistä Karjalaa nopeasti. Valkoisten eteneminen Tampereella ja saksalaisten Helsingin valtaus saivat luulemaan, että itärajan tuolla puolen maat olisivat helppo saalis.
Virallinen Suomi ei panostanut heimosotiin, vaikka Vaasan senaatti – hallituksemme – suhtautuikin C.G.E. Mannerheimin helmikuun 1918 miekkavalan hengessä – hän ei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin:
”Viimeinen (Vladimir) Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin. Me luomme nyt mahtavan suuren Suomen”.
Suomussalmelta on Vienanmeren Kemiin – jossa Muurmannin rata kulki – linnuntietä liki 300 kilometriä vailla kunnon maanteitä, maasto- ja sääolosuhteet erittäin hankalia. Nykyisiä maanteitä myöten matkaa kertyy liki puolet enemmän. Retkikunnalle reitti oli hidas ja vaivalloinen.
Rajan takaisista karjalaisista toivottiin liittolaisia, ja että suomalaiset otettaisiin vastaan vapauttajina. Tilanne osoittautui päinvastaiseksi. Suomalaiset valtaajat tekivät kevään ja kesän aikana saman havainnon kuin Josif Stalin parisen kymmentä vuotta myöhemmin hyökätessään Suomeen. Stalin oletti suomalaisen työväestön tekevän puna-armeijalle suuren palveluksen nousemalla kapinaan – vaan ei.
Vienan Karjala oli rajan läheisyydessä harvaan asuttua, mutta väestö tiheni kohti itää edettäessä. Kun suomalaiset Paanajärven ohitettuaan lähestyivät Vienanmeren rantamaita, he kohtasivat vastarintaa ja vihaa. Venäjän vallankumous oli muokannut jo asenteita, englantilaiset varustaneet väestöä asein ja jopa uniformuin. Muurmannin radan valmistuttua seudulle oli jäänyt joukoittain punaisia ratatyöläisiä ja Suomesta paenneita. Suomalaisia valtaajia flegmaattinen paikallisväestö ei kokenut vapauttajikseen.
Jääkärikapteeni Toivo Kuisman johtaman retkikunnan kertomus saakin kirjan otsikoksi kuvaavan ”veritie”. Retki maksoi ainakin 83 suomalaisen hengen noin kolmesta sadasta. Karmeasta kokemuksesta huolimatta uusia operaatioita suunniteltiin. Koston halu sokaisi harkintakyvyn?
Karjalan laulumaiden kauneus ja kauheus
Kirjan lisä arvo syntyy, kun Jussi Niinistö liittää loppuun intomielisen retkelle sotamiehenä 17-vuotiaana osallistuneen Hans Håkon (”Bobi”) Sivénin (1899-1921) kirjoittaman kuvauksen Karjalan puolesta. Hän ampui itsensä vastalauseena Tarton rauhalle toimiessaan jo Repolan nimismiehenä. Itsemurhaluoti on ommeltu Akateemisen Karjala-Seuran lipun nauhaan.
Sivén kuvaa retkeä itään vuoden 1918 elokuusta lokakuulle. Kirjaksi alun perin tarkoitettu teksti julkaistiin viidessä lehtikatkelmassa postuumisti loppuvuonna 1921. Sivén maalailee mahtavia maisemia, vertailee suomalaisia ja itärajan takana eläneitä karjalaisia.
Matkaa Kajaanista pelkästään Uhtualle kertyi 300 kilometriä. Tavatessaan ensimmäiset karjalaiset Kivijärvellä hän ihmetteli asumusten siisteyttä: Suomussalmen nälkämaan kurjat savupirttien petun pureksijat, idässä ensivaikutelmana paremmat olot. Väki oli vieraanvaraista, ja vaikka pakanalliset tavat vielä vallitsivat, venäläistäminen oli käynnissä.
Nuori Sivén kuvailee ympäristöä: hallipartaisia kuusia, valtaisia hopeisia kelohonkia korvissa, joissa kirves ei ollut käynyt. Teksti tuo mieleen Olavi Paavolaisen kuvaukset kirjassa Synkkä yksinpuhelu (1946). Siinä missä Paavolainen muokkasi ajan jälkihenkeen tekstiään, siinä Sivénin kertomus on autenttinen tunteineen, käsityksineen, epätarkkuuksineenkin.
Runsaan sadan vuoden ikäiseksi matkakirjaksi se on osin lumoava. Sivén osaa olla Karjalan laulumaiden vilpitön ihailija, vaikka on valloitusretkellä, josta palataan verissä päin. Naisen asema kummeksuttaa kaupungin kasvattia. Karjalaisessa talossa naiset suorittavat oikeastaan kaiken työn sekä palvelevat kuuliaisesti miestänsä, joka tavallisesti istua lekottelee pöydän ääressä.
Olisikohan tuossa suhteessa Karjalan mailla tapahtunut suurikin muutos, kun ja jos suomalaiset miesjoukot olisivat päässeet seutuja ja sen väkeä kasvattamaan? Joka tapauksessa rajantakaisen karjalaisuuden kohtaloksi tuli vähittäinen liukeneminen slaavilaiseen kansanmereen.
Jussi Niinistö: Vienan veritie. Kuisman retkikunta Vienan Karjalassa 1918. Docendo 2025.
Poimintoja videosisällöistämme