1960-luvun loppu jossain Alppien syrjäkylässä. On hippiaika ja monelle nuorelle moottoritie on kuuma. 15-vuotias Jeanne karkaa kälyisestä orpokodista ja suuntaa isompaan kaupunkiin. Hän pujahtaa nukkumaan isoon kolkon näköiseen rakennukseen ja herää seuraavana aamuna oudon häikäisevään lumisateeseen. Edessä on pelottavan kaunis nainen, Lumikuningatar, kuin suoraan niistä saduista, joista Jeanne pitää.
Jeanne huomaa eksyneensä elokuvastudiolle, jossa kuvataan uutta versiota H. C. Andersenin Lumikuningattaresta. Pääroolissa on suuri elokuvadiiva Cristina, joka hallinnoi kaikkia ja jonka oikkujen mukaan kuvaukset menevät. Jeanne saa ohjelma-avustajan hommia, pyörii kuvauksissa ja joutuu yhä enemmän Cristinan lumoihin.
* *
Lucile Hadzihalilovic on ennenkin kuvannut keskenkasvuisten tyttöjen kivuliasta kasvua kohti aikuisuutta. Muistissa on hieno elokuva Innocence (2005), jossa ohjaaja ohjasi nuorta Marion Cotillardia. Nyt Cotillard tekee hienon roolin kylmästi ihmisiä hyväkseen käyttävän Cristinan roolissa.
Jeannen ja Cristinan suhde on muunnelma Andersenin satua: Lumikuningatar lumoaa vaarallisesti nuoren Jeannen omiin helmuksiinsa, eroottiseen taikaansa. Se alkaa, kun Jeanne varastaa feikkitimantin Cristinan rooliasusta. Samalla vaara ja lumo on osa tytön kasvua aikuisuuteen, seksuaalisuuteen.
Tässä tarinassa ei tarvita poikaa, kun kahden naisen identiteetit alkavat kietoutua ja sulautua toisiinsa. Elokuvan ranskankielisen nimen (La Tour de glace) sana glace tarkoittaa sekä jäätä että peiliä, ja itsen peilaamisesta toista vasten on tarinassa kysymys.
Gaspar Noe ja Clara Pacini. Kuva: ELKE ry
* *
Hadzihalilovic ei tee Andersenin sadusta koko perheen Disney-söpöilyä, vaan palaa klassisten satujen juurille, niiden psykologiseen pelottavuuteen ja sukeltaa identiteetin tummiin syövereihin. Cristinan puolison ja ohjaajan roolissa nähdään Hadzihalilovicin elämänkumppani, ranskalainen elokuvaohjaaja Gaspar Noé.
Hadzihalilovic on maininnut useista referensseistä elokuvassa: esimerkiksi Cristinan hahmossa on hiukan Fassbinderin Veronika Vossia. Jätän katsojille etsittäväksi Hitchcock-viittauksen.
Ice Tower on visuaalisesti hieno. Lumikuningattaren kylmänkaunis maisema luodaan studiolle. Katsoja harhaantuu alkukohtausten aikana Jeannen tavoin luulemaan, että ollaan todellisilla alpeilla, kunnes kaunis maisema paljastuu lavasteiksi. Kysymys on siis myös tarinan ja elokuvan illuusiosta. Studion ulkopuolisiin kuviin taas luodaan uskottavasti vähän rakeinen 1960-luvun loppupuolen tunnelma.
Aiheestakin Ice Tower voitti tänä keväänä Hopeisen Karhun taiteellisesta ilmaisusta Berliinin elokuvafestivaalilla.
Eija Niskanen