Suomalaiset tuntevat lastenrunon huttua keittävästä harakasta ja sanonnan ihmisestä, joka hyppii asiasta toiseen ”kuin varpunen oksalta oksalle”. Ja jos jossain kuulee jonkun käyttävän sananlaskua ”puoli kuuta peipposesta”, tietää kesän lähestyvän. Nämä siivekkäät ovat niin tuttuja kotipihoilla, että niille on kehittynyt oma, kansanperinteessä elävä persoonansa.
Siksi voi olla vaikea kuvitella, että lintu, joka tuntuu aina olleen olemassa, voisi joskus kadota. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana varpusten määrä on kuitenkin pienentynyt yli puolella.
Luonto köyhtyy, ja lintujen elinolosuhteet heikkenevät. Suurimpia häviäjiä ovat tietynlaiseen ympäristöön erikoistuneet lajit, mutta osansa saavat myös linnut, jotka eivät ole pesintäpaikkansa suhteen kranttuja.
”Peippo, joka elää hyvin monenlaisissa ympäristöissä, on vähentynyt runsaasti, mikä kertoo siitä, että metsämme muuttuvat nyt monilla tavoilla”, sanoo yli-intendentti Aleksi Lehikoinen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.
Tässä jutussa tutkija listaa viisi tuttua lintua, joiden kannat vähenevät.
1. Peippo
Peippokoiraan tunnistaa siniharmaasta päästä ja punaisesta rinnasta. Naaraalla pää ja vatsa ovat harmahtavammat. Kummallakin on kaksi valkoista siipijuovaa, jotka näkyvät, kun lintu levittää siipensä.
Määrä Suomessa: 13 miljoonaa yksilöä.
Suomessa elää yli viidennes vähemmän peippoja kuin vuosituhannen alussa. Peippokanta pienenee koko maassa Lappia lukuun ottamatta. Siellä kanta on viimeisten 15 vuoden aikana kasvanut yli 50 prosenttia ilmaston lämpenemisen takia.
”On hyvä tiedostaa, että myös runsaslukuiset lajit voivat vähentyä. Siinä vaiheessa, kun kanta putoaa yli 30 prosenttia kolmessa sukupolvessa, laji määritellään uhanalaiseksi.”
Peippo viihtyy erityisesti varttuneemmissa metsissä, joissa puusto tarjoaa sille ravintoa ja suojaa. 2000-luvulla lisääntyneet metsähakkuut vähentävät peipolle sopivia elinympäristöjä.
”Jos metsä avohakataan, menee aika monta vuotta ennen kuin se muuttuu peipolle kelvolliseksi.”
2. Varpunen
Varpunen muistuttaa ulkonäöltään sisarlajiaan pikkuvarpusta. Koirasvarpusella on harmaa otsa ja poski. Pikkuvarpusella koko päälaki on tasaisen ruskea, ja sillä on valkoinen poski, jossa on musta laikku. Naarasvarpusella on koirasta vaatimattomampi siipipuku ja vaaleahko juova silmän päällä.
Määrä Suomessa: 400 000 yksilöä.
Varpunen viihtyy ihmisasutuksen lähettyvillä. Urbaanin linnun kohtaa tyypillisesti kaupunkien keskustoissa ja pihapiirien orapihlaja-aidoilla sekä lintulaudoilla.
Uhanalaiseksi luokitellun varpusen kanta Suomessa on pienentynyt yli 50 prosenttia 2000-luvun alusta. Tarkkaa syytä varpuskatoon ei tiedetä. Maaseudulla yksi mahdollinen tekijä voi olla karjatilojen harvinaistuminen ja tuotannon keskittyminen yhä suuremmille tiloille, sillä varpuset käyttävät lantaa ja muuta navetoista löytyvää syötävää ravinnokseen.
”Varpuset ovat paikkalintuja eli ne viettävät vuoden ympäri samalla alueella. Ne eivät yleensä siirry pitkiä matkoja, eikä yksi iso karjatila pysty ylläpitämään samanlaista varpuspopulaatiota kuin useampi pienempi.”
Varpunen kärsii myös talviruokintapaikkojen vähenemisestä. Monet taloyhtiöt ovat kieltäneet lintujen talviruokinnan rottapelon takia.
3. Harakka
Pitkäpyrstöisellä harakan siivet hohtavat punertavan ja sinertävän sävyissä. Muita tuntomerkkejä ovat valkoinen vatsa sekä musta pää ja rinta.
Määrä Suomessa: noin 280 000 yksilöä.
Harakka hakeutuu varpusen tavoin ihmisen läheisyyteen, ja siksi siihen vaikuttavat samankaltaiset tekijät. Paikkalintuna harakka kärsii maatilojen ja talviruokintapaikkojen katoamisen lisäksi pienten kaatopaikkojen vähentymisestä maaseudulla.
Harakoiden määrä on pudonnut reilussa kahdessakymmenessä vuodessa noin 40 prosenttia. Vaikka laji on yhä kohtalaisen runsas ja laajasti levinnyt, tutkija pitää todennäköisenä, että tulevaisuudessa Suomessa on kyliä, joista harakat katoavat kokonaan.
”Minulla on omat talvilintulaskentareitit Kirkkonummen Porkkalassa ja Raaseporin Bromarvissa. Molemmilla reiteillä eli pitkään yksi tai kaksi harakkaparia, mutta nyt niitä ei ole useampaan vuoteen näkynyt. Luontokato etenee usein niin, että yksittäiset populaatiot katoavat, mistä aiheutuu paikallisia sukupuuttoja.”
4. Hömötiainen
Hömötiaisen ominaispiirteitä ovat musta lakki, valkoinen vatsa ja harmaa selkä.
Määrä Suomessa: 800 000 yksilöä.
Hömötiainen tarvitsee lahoja lehtipuita, joihin se voi kovertaa koloja pesimistä sekä hyönteisten ja puiden siementen varastoimista varten. Riittävän pehmeitä puita hömötiainen löytää erityisesti varttuneemmista metsistä järvien rannoilta tai soiden notkelmista ja reunamilta.
Suurin uhka erittäin uhanalaiselle hömötiaiselle ovat metsähakkuut, jotka pirstovat sen elinympäristöä. Yksittäisten lahopuiden säästäminen ei tutkijan mukaan riitä, jos ympäröivä puusto hakataan maan tasalle.
”Jos metsässä on vain pieniä laikkuja vanhempaa metsää, hömötiainen joutuu liikkumaan suurempia matkoja talven aikana, mikä kuluttaa enemmän energiaa ja kasvattaa talvikuolleisuutta.”
5. Haapana
Haapanakoiraat ovat tunnettuja värikkäästä sulkapuvustaan. Punertavaa päätä koristaa keltainen otsalaikku. Naaraan höyhenistö on puolestaan kauttaaltaan ruskea.
Määrä Suomessa: 60 000 yksilöä.
Luontokato näkyy myös kosteikoilla. Sorsalinnuista muun muassa haapanoiden määrä on vähentynyt voimakkaasti. Kanta on noin 40 prosenttia pienempi kuin 2000-luvun alussa.
”Haapanan tilanne kertoo siitä, mitä kosteikkoluonnolle kuuluu.”
Maa- ja metsätaloudesta valuu vesistöihin ravinteita, jotka rehevöittävät ja samentavat vettä sekä kiihdyttävät kosteikkojen umpeenkasvua.
Rehevöityminen hyödyttää esimerkiksi särkikaloja. Kun niiden määrä kasvaa, kilpailu lintujen ja kalojen välillä ravinnosta kiihtyy. Haapana on myös itse saalista sekä ihmiselle että minkin ja supikoiran kaltaisille runsastuville vieraslajeille.
”Siksi nyt käynnissä on myös keskusteluja siitä, pitäisikö haapanan metsästystä rajoittaa, vaikka lajin harvinaistumisen juurisyyt ovatkin ympäristönmuutoksessa.”
Tutkija arvioi, että nykykehityksen jatkuessa haapana harvinaistuu etenkin Etelä- ja Keski-Suomessa, missä vesistöihin ojien kautta pääsevä ravintokuormitus on suurinta. Lajikatoa on hänen mukaansa mahdollista jarruttaa soiden ennallistamisella ja kosteikkojen hoidolla.
Lue myös: Tunnistatko Suomen uhanalaiset eläimet? Testaa! | Kotiliesi.fi