Mitä sellaisesta lapsesta tulisi, joka ei pysyisi totuudessa? Elina Karjalaisen vanhemmat ihmettelivät tyttärensä mielikuvitusmaailmaa. Tyttärestä tuli menestyskirjailija.
Elina Karjalainen laittoi tarinoihinsa ”sakuraa” joukkoon. Kuva: Pentti Vänskä
Kirjailija Elina Karjalainen (1927–2006) tunnetaan Uppo-Nallen luojana.
Tuoreessa elämäkerrassa Elina Karjalainen – pienellä pilvenhattaralla (WSOY) kirjoittaja Silja Vuorikuru käsittelee kriittisesti hänen elämäänsä. Kirja kysyy, tapahtuivatko monet Elina Karjalaisen kertomat asiat hänen elämässään koskaan.
Rakastettu lastenkirjailija paisutteli ja väritti omia elämänvaiheitaan. Suvussa oli tapana sanoa, että Karjalainen laittoi ”sakuraa joukkoon”.
Kirjan mukaan Elina Karjalainen oli kertonut vuonna 1999 päättäneensä monta kertaa, ettei enää kerro juttuja, jotka itse uskoi todeksi, mutta joita muut pitivät valheina.
”Olen iloinnut myöhemmin siitä, että olen löytänyt ammatin, jossa saa mielin määrin esittää omia sepitelmiään, eikä kukaan tule valheesta syyttämään. Etuoikeus ja onni valheen tien kulkijalle”, Elina Karjalainen kertoi tuolloin.
Kirja sanoo suoraan, että Elina Karjalainen ei ”vartuttuaan parantunut tarinoinnin taudista”.
Kirja selittää sepittämisen tarpeen psykologisena ja sosiaalisena, ei sairautena.
Epäilijöille Elina Karjalainen vastasi: ”Näin minä sen muistan.”
Tulevan kirjailijan äiti kuoli, kun Elina-tytär oli 12-vuotias. Kirjan mukaan Elina Karjalainen joutui rakentamaan mielikuvaa äidistä harvalukuisista tapaamisista, valokuvista ja muiden kertomista tarinoista.
”Mitä ei voinut kokea tai muistaa, se täytyi keksiä ja kuvitella. Oli sepitettävä tarina äidistä”, Silja Vuorikuru kirjoittaa kirjassa.
Ensimmäinen Elina Karjalaisen Uppo-Nalle-lastenkirja ilmestyi 1977. Siitä otettiin 21. painos 2002. Kuva: Pentti Vänskä
Elina Karjalainen kutsuttiin usein puhumaan lapsille. Kuva: WSOY / Elina Karjalainen – Pienellä pilvenhattaralla
Vanhempia huolestutti jo varhain tyttären taruilu. Mitä sellaisesta lapsesta tulisi, joka ei pysyisi totuudessa? Kirjan mukaan isä näki tyttäressään itseään, tarinankertojaa. Muut aikuiset pitivät Karjalaista valehtelijana.
”Koska tietoa oli tarjolla niukalti, mielikuvituksen täytyi alkaa täydentää kerrottua. Sen Elina osasi pienestä pitäen”, Silja Vuorikuru kirjoittaa kirjassa.
Pikkutyttönä Elina Karjalaista harmitti, kun hän ei muistanut omia isovanhempiaan. Kirjan mukaan Karjalainen sepitti itselleen isoäidin ja isoisän, jotka nimesi Lispeksi ja Lasseksi. Toisille lapsille hän kertoi isovanhemmistaan täytenä totena.
Erityisesti ”isovanhempia” tarvittiin öisin karkottamaan pienen tytön pelkoja. Päivisin Lispe ja Lasse asuivat kotitalon varastossa.
Mielikuvitus täydensi kerrottua Elina Karjalaisen puheissa. Kuva: WSOY / Elina Karjalainen – Pienellä pilvenhattaralla
12-vuotiaana Karjalainen väitti nähneensä talvisodassa vihollislentäjän kasvot lentokoneesta, joka ampui Karjalaista kohti. Kirja kyseenalaistaa muiston. Kukaan muu ei ole nähnyt tapahtunutta.
”Harva kertomuksen kuullut siihen uskoi. Moni pudisti päätään, tuhahti tai naurahti – ellei kertojan kasvojen edessä, sitten selän takana. Elinan juttuja taas! Sakuraa joukkoon!”, Silja Vuorikuru kirjoittaa kirjassa.
Myöskään kertomus siitä, kuinka isä unohti pienen Karjalaisen yksin ravintolaan aamuyöksi, ei voi kirjan mukaan pitää paikkaansa. Karjalainen on muistellut tapahtunutta ristiriitaisilla tavoilla.
Värikkäitä sattumuksia riittää kirjassa vaikka kuinka, ja osa niistä on osoittautunut paikkansapitämättömiksi. Lapsena Karjalainen esimerkiksi kertoi vanhemmilleen, kuinka koulun johtava opettaja oli kosinut hänen opettajaansa. Perhe lähetti onnittelukukat, ja sitten paljastui, että kosinta oli tapahtunut vain Elinan päässä.
Nuorena Elina Karjalainen kertoi ystävilleen kirjeromanssistaan luutnantin kanssa. Sekin oli mielikuvitusta.
Myöhemminkin aikuisena Karjalainen kirjan mukaan paisutteli usein tositapahtumia ja yhdisteli muiden ihmisten muistoja omiinsa.
Karjalaisen Uppo-Nalle-kirjoja on ilmestynyt 22. Hänet on palkittu muun muassa Valtion tiedonjulkistamispalkinnolla ja Pro Finlandia -mitalilla.
Kursivoidut kohdat ovat Silja Vuorikurun kirjasta Elina Karjalainen – pienellä pilvenhattaralla (WSOY).