Mark Zuckerberg kertoi heinäkuussa uskovansa, että viiden vuoden päästä miljardeilla ihmisillä olisi henkilökohtainen tekoälyagentti. Agentti, joka ymmärtää heidän ura-, ihmissuhde- ja terveystavoitteensa ja työskentelee uupumatta niiden eteen.
Uutinen herätti huomioni. Olin jo rakentanut itselleni agenttiavustajaa keväästä asti, ja sen palaset olivat juuri loksahtaneet paikalleen: minulla oli toimiva avustaja, joka ymmärsi tavoitteitani ja työskenteli uupumatta niiden eteen.
Liikkeelle pala kerrallaan
Rakentaminen oli alkanut huhtikuussa konkreettisen tarpeen kautta. Halusin tekoälyn ottavan haltuun kalenterini, koska koin esihenkilötyössä tärkeän läsnäolon ja keskustelun jäävän jatkuvasti palaveriputkien alle.
Seuraavaksi kytkin moninaiset datalähteeni koneeseen. Tieto oli hajallaan ja olin usein itse tulppana – toivoin koneen kykenevän ohittamaan tulpan ja siten vähentämään muiden turhaa työtä.
Etenin tehtäväalue kerrallaan: lähteiden tarkistus, kokousmuistioiden laatiminen, muistioiden yhdisteleminen. Ja rinnalla erillinen pala, joka seurasi ruokaa, treeniä, kehon koostumusta ja unta.
Palasista syntyi holistinen avustaja heinäkuun puolivälissä, kun liitin ne yhteen.
Avustaja voi toimia ja olla silti hyödytön
Odotin kaiken muuttuvan palasten yhdistyessä. Yksi asia muuttuikin: kaikki oma tieto oli ensimmäistä kertaa yhdessä paikassa. Mutta sellaista mullistavaa hyötyä, mitä todella kaipasin, ei syntynyt.
Syy ei ollut tekninen. Kone ei valehdellut, ja yhteenvetojen jokainen rivi oli totta. Se raportoi täydellisesti otoksen, jota kukaan ei ollut seulonut.
Mutta kaiken, mitä kone koosteissaan nosti esiin, olin jo kokenut ja mielessäni käsitellyt. Eilinen oli eilisen datapisteitä – vaikka elämä tapahtuu niiden välissä. Kone järjesti tiedon kauniisti, mutta ei tehnyt ainoatakaan uutta havaintoa. Ennakoitu huominenkin oli koottu asioista, jotka olin jo päättänyt tai sopinut.
Eletyn elämän toistuva esiinmarssi tekoälyn siistimänä ei vähentänyt kuormaani lainkaan. Jouduin käsittelemään uudelleen asioita, jotka olin jo tietoisesti jättänyt taakseni.
Ymmärsin, että avustajahypessä on sokea piste. Kone, joka ymmärtää tavoitteesi, toisintaa vain sitä maailmaa, jonka olet jo valinnut nähdä.
Miten nähdä näkymätön
Edistystä tapahtui lopulta vain kieltojen kautta. Tärkein kielto oli yksinkertainen: älä näytä mitään, minkä voin lukea lähdesovelluksesta. Rajaus kuulostaa tekniseltä, mutta todellisuudessa se määrittelee, mihin tekoäly kykyjään käyttää. Ilman kieltoa kone pyrkii kopioimaan, ei havainnoimaan. Kone ei voi näyttää minulle sitä, mitä en itse näe, jos se katsoo samaan paikkaan kuin minä.
Esimerkki: aiemmin tekoälyn aamukooste toisteli päivän yhdeksää kalenterimerkintää ja tehtävälistaa, josta kahdeksan riviä oli jo myöhässä. Rivit olivat oikein, mutta eivät eronneet edukseen kalenterista ja tehtävälistasta. Kone teki kopioita, ei havaintoja.
Kielsin konetta myös toistamasta samoja asioita. Jos sama tehtävä on roikkunut listalla viisi aamua peräkkäin, kone ymmärtää, että se on jumissa. Avustaja vaikenee aiheesta muutamaksi päiväksi ja nostaa sen esille vasta myöhemmin. Päivittäinen häly asiasta, joka selkeästi ei etene, voi viedä käytettävyyden koko listalta.
Kielteinen sääntö on ainoa, jonka voi antaa tuntematta vastausta: se ei kerro koneelle, mistä etsiä, vaan mistä ei kannata. Ja kun yksittäisten lähteiden sisältö on kielletty, ainoa paikka, jossa kone voi enää tuottaa mitään, on lähteiden välissä. Käytännössä se tarkoittaa vaikkapa tätä: ennen kahdenkeskistä tapaamista avustaja kertoo, mitä edellisessä jäi auki ja mitä lupasin hoitaa. Sitä tietoa ei lue kalenterissa eikä yhdessäkään muistiossa – se syntyy vasta, kun ne luetaan ristiin.
Näiden muutosten myötä avustajan välittämä tietomäärä romahti ja sen aiheuttama lisätyö hävisi. Ja mikä tärkeintä: alkoi syntyä havaintoja, joita en itse olisi osannut tehdä.
Tiesin toki, että olin istunut kevään aikana kokouksissa lähes 600 tuntia. Mutta vasta kun kone analysoi muistiot ja muut kokousaineistot, sain käsityksen siitä, mihin aika todella oli mennyt. Opin, että neljännes kokoustunneista ei kytkeytynyt mihinkään vuositavoitteistani. Eräs tavoite, jonka olin nimennyt vuoden tärkeimpien joukkoon, sai osakseen vain 1,7 % työajasta.
Mikään lähdesovellus ei yksin olisi kyennyt valottamaan ajankäyttöä näin syvällisesti, eikä ihminen huomaa puutteita suuresta tietomassasta.
Tästä nousi kokeilun keskeinen havainto: virheettömätkin yhteenvedot ilman poisvalintoja kasvattavat työmäärää. Tekoälyavustajan tehtävä ei voi olla viedä käyttäjäänsä syvemmälle tuttuun kaninkoloon. Sinne useimmat meistä osaavat itsekin. Tuottaakseen todellista arvoa avustajan on löydettävä vielä piilossa olevia kaninkoloja elämän takapihalta.
Mitä kokeilu kertoo tulevaisuuden tietotyöstä
Organisaatiot tuottavat samaa tavaraa joka päivä: yhteenvetoja, esityksiä, muistioita ja koosteita. Martha Feldman ja James March havaitsivat jo 1981, että tietoa hankitaan paljon enemmän kuin sitä käytetään, koska huolellista dokumentointia pidetään todisteena ajattelun laadusta. Merkki toimi, koska se oli kallis tuottaa. Uusi selvitys tilataan, vaikka kaikki tietävät jo, mitä tullaan tekemään.
Tekoäly purkaa tämän kytkennän, sillä kone tuottaa saman dokumentin kenelle tahansa. Huoliteltu muistio ei enää ole todiste tekijänsä ajattelusta. Huipputaso erottuu edukseen edelleen, mutta keskitason todistusvoima katoaa. Tämä on epämukava ajatus tietotyöorganisaatioissa, joissa siisti kalvosarja on ollut kovaa työelämävaluuttaa.
Toinen ongelma on tarkistamattomien tuotosten yleistyminen. Kun sisällöntuotannon kynnys madaltuu, jakoon päätyy yhä enemmän materiaalia, jota kukaan ei ole todella ajatellut loppuun asti. Pyysin taannoin tekoälyltä kuvaa neljästä huippuosaajasta. Sain siltä neljä laiskaa stereotypiaa. Niiden jakaminen eteenpäin olisi laitettu minun harkintakyvyttömyyteni piikkiin, ei koneen. Päätin olla käyttämättä tekoälytuotosta. Ennen heikkokin tuotos todisti, että tekijä yritti. Nyt se todistaa, ettei kukaan vaivautunut tarkistamaan.
Tekoälymuutos herättää laajoissa organisaatioissa myös tärkeän kysymyksen siitä, mitä tapahtuu, kun vastuu valinnoista hämärtyy. Uskon, että tästä seuraa kokonaisarkkitehtuuriajattelun uusi kukoistus. Tarvitsemme ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan prosessien ja työnkulkujen virtaa kokonaisuutena. Sitä tarvitaan, sillä kone osaa tehdä vain sen mitä siltä pyydetään, yksi prompti kerrallaan.
Mihin organisaatioiden kannattaa keskittyä tekoälytyössä?Jaakko Lempisen neljä neuvoa
- Mittaa sitä, mitä jäi tekemättä. Älä kysy, kuinka moni käyttää tekoälyä, vaan mitä sen ansiosta jäi tuottamatta. Jos vastaus on ”ei mitään”, tehokkuus ei ole kasvanut.
- Ohjaa kone havainnoimaan myös hiljaisuutta. Arvokkainta ei aina ole eheä yhteenveto siitä, mitä tapahtui. Paljon arvokkaampaa voi olla yksittäinen terävä huomio siitä, mitä ei tapahtunut. Ohjaa kone havainnoimaan tehdyn lisäksi myös sitä, mikä jäi syystä tai toisesta tekemättä. Kokeiluni tärkein havainto oli juuri tällainen: laiminlyöty tavoite ei näkynyt missään, koska mitään ei ollut tapahtunut.
- Rakenna itse. Hyöty ei synny asennuksesta vaan sovittamisesta, ja itse tekemällä oppii koneen logiikan ja erottaa hallusinoinnin teknisestä viasta. Eräänä aamuna avustaja toivotti ”hyvää iltaa” kello 8.40. Koska olin rakentanut järjestelmän itse, osasin etsiä vikaa, enkä vain kuitannut sitä hallusinoinniksi. Selvisi, että kone oli päätellyt kellonajan keskustelun sävystä, ei oikeasta kellosta.
- Hyväksy, että johtaminen ei muutu helpommaksi. Voi jopa olla, että johtaminen vaikeutuu entisestään. Johtajan on ylläpidettävä edellytyksiä sille, että ihmiset voivat muotoilla omaa työtänsä uudelleen tavalla, joka on ymmärrettävä kaikille organisaatiossa. Tällä muutoksella on väistämättä konkreettinen hinta. Professori Minna Ruckenstein kertoi Ylen haastattelussa Saabin tekoäly-yksikön johtajasta, joka lupasi ensitöikseen, ettei ketään irtisanota. Psykologinen turvallisuus antoi vahvan pohjan laajalle muutostyölle. Jotkut saattavat kuitata tämän pehmojohtajuudeksi, mutta se oli ansiokas liike muutoksen vauhdittamiseksi.
Lopuksi
Mark Zuckerberg on todennäköisesti oikeassa. Viiden vuoden päästä miljardeilla ihmisillä on henkilökohtainen avustaja. Silti uskon vahvasti, että todellista hyötyä avustajista syntyy vain niille, jotka tekevät raskaan sovittamisen työn itse. Muille jää käteen hyvin kirjoitettu yhteenveto asioista, jotka he jo tietävät.
Neljässä kuukaudessa avustajani toi eteeni tuhansia ehdotuksia. Mutta kertaakaan se ei sanonut millekään ei – sen se jätti minun tehtäväkseni.
Kone on rakennettu luomaan lisää. ”Ei” on aina ihmisestä peräisin.
Jaakko Lempinen