Iltaisin tiput kerääntyvät lämpöpumpun alle, vaikka päivällä ne hakeutuvat eri porukoihin, kirjoittaa Pekka Särkiö kolumnissaan.
Jako meihin ja muihin näkyy myös kanojen käyttäytymisessä. Kuvituskuva. Kuva: Petteri Kivimäki
Pihakanalaamme kuoriutui kesällä tipuja muutamaankin otteeseen. Onnen lahjat eivät menneet kuitenkaan tasan. Kolme mustaa tipua pitää tiiviisti yhtä. Ne väistelevät aikuisia kanoja – etenkin pienempien tipujen emoa, joka nokkaisee äkäisesti, jos ne osuvat lähelle. Nämä kolme kuoriutuivat hautomakoneessa, kun ei ilmaantunut halukasta hautojaa.
Jako meihin ja muihin ei rajoitu siis vain ihmisten maailmaan. Tipujen kesken vallitsee kuitenkin solidaarisuus: illan tullen kaikki tiput ovat yhdessä lämpölampun alla. Läheisyys ja lämpö ovat niille tärkeitä.
Ihmistäkään ei ole tarkoitettu selviämään yksin. Siksi meillä on yhteiskunta. Tosin yhteiskunnan palvelut ovat heikentyneet 15 vuotta jatkuneen taloudellisen matalasuhdanteen aikana. On hyvä kysymys, millaiseen hyvinvointiin meillä on jatkossa varaa.
Hallituksen leikkaukset valtion budjetista tähtäävät talouden tasapainottamiseen, sillä valtion velan nopea paisuminen uhkaa yhteistä tulevaisuutta. Mutta yhtä lailla kipeät leikkaukset heikoimpien toimeentulosta ovat heille uhka.
Lahden torilla vietettiin viime viikolla diakonian päivää. Sen aluksi professori Heikki Hiilamo totesi puheessaan, että Suomi sijoittuu joillakin mittareilla Euroopan häntäpäähän. Tilanne on meille uusi. Olemmehan tottuneet olemaan yleensä kärjessä. Työttömyydessä ja terveyspalveluiden saatavuudessa Suomi on toiseksi viimeisenä.
Häntäpäässä olemme myös syntyvyydessä, sekä nuorten itsemurhien ja yksinäisyyden luvuissa. Nämä ilmiöt lienevät toisistaan riippuvaisia. Liian moni joutuu selviämään ilman aikuisen tukea.
Lähimmäisyys ei tunne rajoja.
Diakonia on kirkon elämään kuuluvaa lähimmäisen rakkautta ja tekoja. 1990-luvun lamassa syntyi kirkon toimintamuotoja vastaamaan hätään. Ruokapankit antavat apua nälkään, talous- ja velkaneuvonta rahahuoliin.
Tulevana viikonloppuna vietetään lähimmäisen sunnuntaita. Tavallinen arkipyhä on noussut yhä tärkeämmäksi, samalla kun lähimmäisistä on tullut kauimmaisia.
Eräs mies kysyi Jeesukselta: ”Kuka on minun lähimmäiseni?” Vastaukseksi Jeesus kertoi tarinan. Halveksittuun vähemmistöön, samarialaisiin kuuluva auttoi hyvinvoivaan enemmistöön kuuluvaa. Kyseinen vähemmistö on monille tänään vieras. Etenkin nuorille kertomusta Laupiaasta samarialaisesta on avattava.
Parikymmentä vuotta sitten rippikoulussa nuoret saivat tehdä näytelmän, jossa Laupias samarialainen oli siirretty tähän aikaan. Poikaporukka teki vauhdikkaan näytelmän, jossa gangsterit ryöstivät tiellä kulkijan ja pieksivät henkihieveriin. Kalliita laatuautoja ajoi pysähtymättä tien penkalla viruvan ohi. Sitten paikalle tuli ruosteinen Samara ja ladakuski pysähtyi auttamaan.
Poikien näytelmä laupiaasta Samarasta on jäänyt mieleeni. Lähimmäisyys ei tunne rajoja, sillä jokainen voi olla vuorollaan autettava tai auttaja.
Kirjoittaja on kenttäpiispa evp., Salpausselän kappalainen.