Pirjo Hassiselta, 68, ilmestyi elokuussa uusi romaani Taivaista putoamisen ääni.Pirjo Hassisen kotialbumi ja Hanna-Kaisa Hämäläinen
Kirjailija Pirjo Hassisen lapsuutta varjosti isän vakava sairastuminen. Silti nuo vuodet ovat piirtyneet mieleen onnellisina.
”Tämä kuva on välähdys vapaudesta, jota nykylapsilla ei enää ole. Olemme silloisen parhaan ystäväni Annen kanssa kotikadullamme Kuopiossa kesällä 1962. Kesä jäi muistiin yhtenä vuosisadan kylmimmistä, sillä sen aikana oli kolme hellepäivää.
Kuvan nappasi Annen perhetuttava, joka äkkäsi meidät kadulla. Tuntuu uskomattomalta, että saimme nelivuotiaina vaellella keskenämme pitkin katuja. Minulla on kolmevuotias lapsenlapsi, ja on täysin absurdi ajatus, että hän saisi kulkea kaduilla yksin.
Luonto oli meille kaikki kaikessa. Tutustuimme maailmaan maan tasolta. Keräsimme kiviä ja keppejä ja tutkimme kasveja. Jokaista lähialueen taloa reunusti orapihlaja-aita, jossa piileskeli kymmeniä varpusia. Aitojen alla kasvoi hassuja kasveja, jotka räpsähtelivät sormille kuin sähköiskut. Myöhemmin opin, että ne olivat häpykannuksia.”
Lue myös: Anneli Kannon vanhemmat ratkaisivat päivähoidon tavalla, josta nykyään tulisi lastensuojeluilmoitus
Nelivuotias Pirjo on kuvassa oikealla. ”Kynsiä olen purrut koko ikäni. Se tapa hävettää minua, mutten mahda sille mitään. Tässä kuvassakin minulla on kynnet suussa.”
© Pirjo Hassisen kotialbumi
Isän sairastuminen muutti suunnitelmat
”Kuvan oton aikoihin isäni sai 24-vuotiaana aivoinfarktin. Hän halvaantui pahasti eikä koskaan toipunut. Muutamaa vuotta myöhemmin hän sai toisen infarktin ja kuoli. Kaikki vanhempien suunnitelmat murskaantuivat isän sairastuttua.
Voi vain kuvitella, miten katkera isä on ollut! Hänen elämänsä meni mönkään. Kyllähän minä sen aistin. Opin tunnistamaan negatiivisia tunteita ja sanomattomia asioita hyvin varhain.
Perheemme syvä tragedia ei kuitenkaan vaikuttanut siihen, millaisena koin lapsuuteni. Äiti oli hyvin hämmästynyt, kun myöhemmin kerroin hänelle, että pidin lapsuuttani hirmu onnellisena.
Yhteydenpitomme Annen kanssa loppui yhdeksänvuotiaana, kun muutin pois lapsuuskulmilta. Minulla on ollut elämäni varrella kolme sydänystävää ja olen kadottanut heidät kaikki. Kohdattuani puolisoni parikymppisenä minulla ei ole ollut tarvetta parhaalle ystävälle.
Olen huono pitämään yhteyttä ystäviini. Se ei tarkoita, ettenkö välittäisi heistä, mutta jollain hassulla tavalla he riittävät minulle mielikuvissa.”
Juttu on aiemmin julkaistu Annassa 35/2026.