Terveyspolitiikalla pyritään pitämään väestö mahdollisimman terveenä ja toimintakykyisenä. Väestön terveyden tärkeimpiä määrittäjiä ovat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja elämäntavat. Terveydenhuollon osuudeksi on useissa arvioissa esitetty vain 10–20 prosenttia. Väestön hyvä terveys edellyttää, että kaikkien väestöryhmien – myös heikoimmassa asemassa olevien – terveys on hyvä.
Nämä lähtökohdat ilmenevät Maailman terveysjärjestön WHO:n keskeisissä toimintaohjelmissa ”Terveys kaikissa politiikoissa” ja ”Terveyttä kaikille”.
”Terveys kaikissa politiikoissa” -periaatteen mukaan kaikkien hallinnonalojen toimenpiteet voivat edistää terveyttä. Kansanterveyttä voidaan merkittävästi parantaa vain siten, että myös työ- ja elinkeinopolitiikassa, opetus- ja kulttuuritoimessa, ympäristöpolitiikassa ja talouspolitiikassa tehdään väestön terveyttä edistäviä ratkaisuja.
Vastaavasti terve ja toimintakykyinen väestö on kaikkien yhteiskunnan toimijoiden ja hallinnonalojen keskeinen voimavara. Jos väestön terveys on huono, on vaikeaa tai mahdotonta saavuttaa hyviä tuloksia millään hallinnonalalla.
”Terveyttä kaikille” -periaate ohjaa kohdentamaan terveyttä kohentavat toimenpiteet heikoimmassa asemassa olevia väestöryhmiä suosivasti. Näin voidaan tehokkaimmin parantaa koko väestön terveyttä ja edistää väestöryhmien yhdenvertaisuutta.
Nämä kaksi periaatetta ovat aiemmin olleet Suomen terveyspolitiikan kulmakiviä. Niitä tähdennettiin esimerkiksi vuonna 2001 käynnistetyssä Terveys 2015 -ohjelmassa, jota valmisteli ja koordinoi laaja-alainen kansanterveyden neuvottelukunta.
Tällaista neuvottelukuntaa ei ole vuoden 2023 jälkeen asetettu. Periaatteet näkyvät konkreettisina toimina aiempaa vähemmän myös vuosien 2024–2027 kansallisessa Terveydeksi-ohjelmassa.
Suomen väestön terveys on viime vuosina monessa suhteessa heikentynyt. Erityisiin huolenaiheisiin kuuluvat yksinäisyyden lisääntyminen, lihavuuden yleistyminen, lasten ja nuorten pahenevat mielenterveysongelmat, työikäisten entistä suurempi psyykkinen kuormittuneisuus sekä iäkkäiden toimintakyvyn heikkeneminen.
Terveys- ja hyvinvointierot eivät ole supistuneet. Kehityksen kääntämiseksi tarvitaan laaja-alaista terveyspolitiikkaa – eli väestön terveyttä ja toimintakykyä edistävää yhteiskuntapolitiikkaa.
Terveyspolitiikasta vastaavien päättäjien tehtävänä on motivoida ja vetää mukaan muita toimijoita sekä koordinoida yhteistyötä niiden kanssa. Nyt huomio keskittyy hyvinvointialueiden lukumäärään ja rahoitusjärjestelyihin.
Pitää ottaa huomioon myös ne tekijät, jotka vaikuttavat eniten väestön terveyteen ja väestöryhmien yhdenvertaisuuteen. Hyvinvointialueiden mahdollisuudet vaikuttaa terveyden rakenteellisiin taustatekijöihin ovat rajalliset.
Köyhyys on sekä itsenäinen terveysriski että väestöryhmien terveyseroja selittävä taustatekijä. Osa sen terveysvaikutuksista välittyy elintapojen kautta: tupakointi, alkoholin ja muiden päihteiden käyttö, lihavuus ja vähäinen liikunta heikentävät terveyttä olennaisesti, ja ne kasautuvat pienituloisimpiin väestöryhmiin.
Päihteiden saatavuuden rajoittaminen ja terveysverot ovat kustannustehokkaita keinoja parantaa väestön terveyttä. Myös riittävän toimeentulon turvaaminen ja palvelujen saatavuuden parantaminen etenkin niitä kipeimmin tarvitsevissa ryhmissä on tarpeen. Palvelujen saatavuutta parantaisi esimerkiksi omalääkärijärjestelmä.
Suomen tulee edistää laaja-alaisesti väestön terveyttä ja kaventaa terveys- ja hyvinvointieroja. Onnistunut terveyspolitiikka tukee myös julkista taloutta: terve ja toimintakykyinen väestö on tuottava ja aiheuttaa terveenä pysyessään vähemmän sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannuksia.
Seppo Koskinen on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori emeritus. Heikki Hiilamo on sosiaalipolitiikan professori Helsingin yliopistossa. Juho Saari on sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Tampereen yliopistossa.
Vieraskynien kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/