– Ensin napsahteli hajanaisia laukauksia kuin raskaita sadepisaroita kuistin päätyyn, Varpu Manninen muistelee tapahtumien kulkua.
Oli lämmin ja aurinkoinen alkuilta, jonka levollisuus ja rauha rikkoutuivat lappilaisessa Lokan kylässä yhdessä silmänräpäyksessä. Kello näytti varttia vaille kuutta. Elettiin heinäkuun 14. päivää sotavuonna 1944.
– Sitten alkoi kuulua konepistoolien rätinää. Elina-emäntä kiljaisi sanan ”ryssiä”.
Helvetti pääsi valloilleen, kun neuvostopartisaanit iskivät kylään samanaikaisesti kolmesta eri suunnasta.
– Osa meistä lapsista syöksyi kiireesti tupaan. Piilouduimme leivinuunin ja seinän väliin. Konetuliaseet rummuttivat talon seiniä kuin raesade ukkosmyrskyssä.
Varpu Manninen kertoo Ylen Lapin Radion haastattelussa, miten hän yritti piiloutua neuvostopartisaaneilta 14. heinäkuuta 1944. Äänite on elokuulta 1989. (Viikon dokumentti: ”Sotavangit”)
9-vuotias Varpu oli ollut pihalla leikkimässä pihapiirin lasten kanssa, kun alkoi tapahtua.
Mannisten perhe oli jo aiemmin evakuoitu lappilaisesta erämaamökistään turvallisemmaksi oletettuun Lokan kylään. Talorykelmässä oli 75 asukasta.
Kun ammunta hieman hellitti, Varpu ja hänen leikkitoverinsa uskaltautuivat pois piilostaan.
Silloin lähellä räjähti. Tytön silmissä musteni, hänen korvansa lukkiutuivat ja hän paiskautui paineaallon voimasta päin kivimuuria. Räjähdyksen huumaamana hän hoippui takaisin piilopaikkaansa.
– Kun kuuloni palasi, lähdin taas liikkeelle. Aivan muurin nurkalla vastaan tuli Irma, joka painoi vasenta käsivarttaan rintaansa vasten ja sopersi: ”Minä kuolen”. Verta valui pitkin hänen käsivarttaan.
13-vuotias Irma Ylilokka oli evakkotalon isäntäperheen kasvattitytär.
Lokan kylään hyökänneiden neuvostopartisaanien uhreja haudataan Sodankylässä kesällä 1944. Hautajaiset radioitiin.
Paavonmaan metsässä teloitettiin kymmenen naista ja lasta, jotka kuolivat niskalaukauksiin ja pistohaavoihin. Heidät oli aseteltu riviin.
Lokan kylässä surmattiin 21 siviiliä, jotka olivat etupäässä naisia ja lapsia, vain yhden kuolleen ollessa aikuinen mies. Jotkut uhreista paloivat poltettujen rakennusten mukana.
Elina-emäntä makasi elottomana lattialla, kun Varpu tuli eteiseen. Lähellä virui mahallaan 4-vuotias Urpo pää verilammikossa.
Urpo Yliriesto oli isäntäperheen kotiapulaisen poika.
Varpu yritti kurottautua auttamaan Urpoa, muttei koskaan päässyt tämän luokse, sillä äkkiä hänen käteensä tartuttiin tiukasti.
– Keittiössä olikin ollut partisaani. Hän nappasi kädestäni kiinni, ja niin sitä mentiin.
Ja pitkälle mentiinkin – aina Neuvostoliittoon saakka.
Suomalaissiviilit jätetty oman onnensa nojaan
Edellä olevat sitaatit ovat peräisin Varpu Mannisen haastatteluista. Ne hän on antanut tietokirjailija ja journalisti Markku Tasalalle.
Tasalalta julkaistiin hiljakkoin kirja Partisaanien sotavankina. Paitsi haastatteluihin Mannisen repliikit perustuvat myös muistelmatekstiin, jonka hän aikoinaan on kirjoittanut pöytälaatikkoon.
Teos pohjaa myös muutaman muun partisaanien suomalaisuhrin haastatteluihin, arkistomateriaaliin, asiantuntijahaastatteluihin ja Keskusrikospoliisin salaiseen esitutkinta-aineistoon.
Avaa kuvien katselu
Markku Tasalan uusin teos antaa äänen niille suomalaisille, jotka ovat joutuneet kilvoittelemaan partisaanisodan aiheuttamien traumojen kanssa. Kuva: Jari Kovalainen / Yle
Jatkosodan aikana vuosina 1941–1944 neuvostopartisaanit iskivät Pohjois- ja Itä-Suomen kyliin viitisenkymmentä kertaa.
Hyökkäykset ulottuivat itärajan tuntumassa Petsamosta Sodankylään ja Savukoskelta Ilomantsiin. Iskuissa surmattiin nykytiedon mukaan 182 suomalaissiviiliä.
Lokkaan hyökkäsi satakunta partisaania. He olivat raskaasti aseistettuja. Kyläläisistä tapettiin kolmasosa, yhteensä 21 ihmistä. Partisaaneja menehtyi kymmenen.
Lokkaan oli jätetty mitättömän pieni sotilasvartio siviilejä suojaamaan. Lisäksi asukkaille oli jaettu aseita, jotta he tarpeen tullen kykenisivät puolustautumaan.
Lisääntyneen partisaanivaaran vuoksi lokkalaisille oli jo pitkään lupailtu evakuointia. Viranomaisten lupaukset jäivät traagisin seurauksin lunastamatta.
NL mielsi hyökkäykset suomalaiskyliin hyökkäyksiksi natsi-Saksaa vastaan
Hyökkääjiä ajoi takaa kuusi suomalaista sotilasosastoa runsaan viikon ajan, mutta ne eivät onnistuneet tavoittamaan Stalinets-nimistä partisaanijoukkoa ennen itärajaa.
Viikkoa aiemmin neuvostopartisaanit olivat rynnäköineet Savukoskella sijaitsevaan Seitajärven kylään. Siellä surmansa sai 16 henkilöä.
Avaa kuvien katselu
Lappilaiseen Seitajärven kylään 7.7. 1941 tehdyn partisaani-iskun siviiliuhreja. Kuva: SA-kuva
Lokka ja Seitajärvi olivat jatkosodan tuhoisimmat partisaaniylläköt.
Koko Pohjois-Suomi, yhteensä kolmasosa Suomen pinta-alasta, oli tuolloin Hitlerin Saksan sotilashallinnon alla, jolloin neuvostopartisaanit hyökkäsivät oman käsityksensä mukaan myös suoraan saksalaisia vastaan. Toimintakulttuuri oli sen mukaista.
Tasalan kirjassa partisaani-iskujen Suomen syrjäseuduille aiheuttamia menetyksiä luonnehditaan musertaviksi.
– Ihmisvahingot olivat suuret, ja lisäksi kylien rakennuksia hävitettiin ja karjaa tapettiin, mikä heikensi asukkaiden elinolosuhteita ja toimeentuloa.
”Huusin, jos vaikka joku kuulisi”
Sitten takaisin Lokan kylään ja vuoden 1944 heinäkuun 14. päivän kohtalokkaisiin tapahtumiin.
Jostain syystä neuvostopartisaanit eivät surmanneet Varpu Mannista, vaan lähtivät raahaamaan vastaan pyristelevää lasta kohti metsää.
– Huusin ja itkin ääneen tarkoituksella, jos vaikka joku kyläläinen olisi elossa ja kuulisi. Ei kuullut.
Hyökkäyshetkellä poissa evakkotalosta olleiden Varpun vanhempien kohtalosta ei ollut tietoa. Tytön tuska ja hätä oli kaiken koetun jälkeen niin suuri, ettei hän halunnut jäädä eloon.
– Siinä ajattelin, että nyt olisi loppu parasta. Halusin kuolla ja huomasin yhden partisaanin vyöllä olevan kranaatteja. Kurotin kättäni niitä kohti, jotta vetäisin yhdestä sokan irti ja lennettäisiin koko montullinen ilmaan. En onnistunut.
Avaa kuvien katselu
Kolme neuvostoliittolaista naispartisaania kivääreineen ja pistimineen toisen maailmansodan melskeissä. Kuva: Shutterstock/AOP
Varpun oli kestettävä henkiinjäämisen raskas velvollisuus. Ei selvinnyt koskaan, miksi juuri hänet säästettiin, vaikka moni muu lapsi surmattiin.
Suomea sujuvasti puhuva partisaani sanoi Varpulle, että tyttö aiottiin kuljettaa Neuvostoliittoon. Alkoi pitkä ja uuvuttava patikointi – 8 päivää leiritulilla ja metsässä.
Tie vie venäläiseen lastenkotiin
Varpu kertoo muistelmatekstissään tehneensä sieppaajilleen selväksi, ettei hän halua Neuvostoliittoon.
– Olin täynnä raivoa ja kostonhalua.
Varpu yritti useaan otteeseen paeta sieppaajiltaan – huonolla menestyksellä.
Varpu Manninen päätyi Montšegorsk-nimiseen venäläiseen kaivoskaupunkiin. Se sijaitsee Kuolan niemimaalla Kantalahden ja Murmanskin kaupunkien välisellä alueella.
Montšegorskin lastenkodista tuli Varpun asuinpaikka puolentoista vuoden ajaksi. Hänen lisäkseen sinne oli sijoitettuna yhteensä 80 sotaorpoa.
Sopetuminen neuvostoliittolaiseen elämänmuotoon ei ollut helppoa Luirojokivarren erämaasta lähtöisin olleelle tytölle. Erityisesti kielitaidottomuus tuotti ongelmia, Tasalan kirjassa todetaan.
– Koulussa Varpua kiusattiin ja nimiteltiin hänen kansallisuutensa takia. Selviytymiskeinoksi muodostui reipas osallistuminen arkisiin askareisiin muiden lasten mukana. Myös kielitaito parani vähitellen ahkeran harjoittelun myötä.
Tietokirjailija Markku Tasala muistuttaa, että Varpulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta purkaa rankkoja kokemuksiaan omaistensa tai kenenkään muun läheisen ihmisen kanssa puoleentoista vuoteen.
Avaa kuvien katselu
Neuvostopartisaanien tuhoama Lokan kylä heinäkuun puolivälissä vuonna 1944. Kuva: SA-kuva
Partisaanien riveissä myös suomea puhuvia
Neuvostoliiton Suomeen lähettämiin partisaaniosastoihin kuului tavallisesti 20–200 henkilöä, niin miehiä kuin naisiakin.
Partisaanit eivät olleet puna-armeijan sotilaita, vaan pääosin kommunistisen puolueen toiminnassa ansioituneita neuvostokansalaisia. Mukana oli myös vankeja.
Tasalan kirjan mukaan joukossa oli myös suomalaistaustaisia henkilöitä.
– Suomalaisia, esimerkiksi entisiä punakaartilaisia, käytettiin usein tiedustelijoina, oppaina ja tarvittaessa myös tulkkeina. Heitä oli myös taistelijoina partisaaniosastojen riveissä.
Erityisesti Ukrainassa ja Valko-Venäjällä neuvostopartisaanit aiheuttivat paljon päänvaivaa ja miestappioita Neuvostoliittoon vuonna 1941 hyökänneelle Saksan armeijalle.
Saksalaiset toimivatkin säälimättömästi puhdistaessaan partisaaneja tukevia asuinseutuja.
Natsijohtaja Heinrich Himmler ilmaisi johtamiensa SS-joukkojen kannan toteamalla ”väestön on nähtävä, että emme sääli bandiittisodassa viattomia lapsiakaan”.
Varpu ylittää itärajan toistamiseen
Partisaanisodan mielettömyyksien keskelle joutunut Varpu Manninen kotiutettiin Neuvostoliitosta Suomeen kevättalvella vuonna 1946.
Jo elokuussa 1945 Varpu oli saanut kotoaan kaksi kirjettä.
Toinen niistä oli hänen sisarpuoleltaan Elmalta ja toinen äidiltä Hilmalta. Kirjeissä kerrottiin Varpun kauan odottama uutinen: Mannisen perheestä ei ollut kuollut ketään Lokan partisaanihyökkäyksessä!
Sanoinkuvaamaton helpotuksen tunne hyväili Varpun mieltä.
Ylittäessään Suomen itärajan toistamiseen Varpu kantoi sisällään pelottavaa, vaiettua salaisuutta.
Vielä tuolloin sodan tapahtumista puhumista ja neuvostopartisaanien saattamista ikävään valoon pidettiin poliittisesti liian arkaluonteisena. Partisaanisodan todellista luonnetta ei voinut paljastaa ja syyllisiä hirmutekoihin julkisesti osoittaa.
– Kovat kokemukset suljettiin sielun syvyyksiin, kuten Tasala asian kirjassaan Partisaanien sotavankina muotoilee.
Avaa kuvien katselu
Suomen historian professori emerita Maria Lähteenmäki on Varpu Mannisen sukulainen. Lähteenmäki on itsekin tutkinut neuvostopartisaanien suomalaisiin erämaakyliin tekemiä iskuja. Kuva: Jari Kovalainen / Yle
– Poliittinen ilmapiiri oli sodan jälkeen jännitteinen ja kaikesta, mikä liittyi Neuvostoliittoon, vaiettiin tarkasti.
Näin toteaa Itä-Suomen yliopiston Suomen historian professori emerita Maria Lähteenmäki. Hän on Varpu Mannisen sukulainen. Varpu ja Lähteenmäen Elma-mummo olivat sisaruksia.
– Noin yleisesti sanoisin, että Varpusta ei puhuttu suvussa lainkaan.
”Lasta ihmeteltiin kuin kuolleista herännyttä”
Toisaalta vaikeneminen oli myös Varpun oma valinta, Lähteenmäki sanoo.
– Hämmentynyttä pikkutyttöä hiostettiin joka puolelta heti Neuvostoliitosta paluun jälkeen. Tämä ei lapsena osannut sanoittaa kokemaansa ja mykistyi loppuelämäkseen.
Lokan partisaanihyökkäyksen uhrit oli haudattu 26. heinäkuuta 1944. Yksikään Suomeen jääneistä ei tuolloin tiennyt Varpu Mannisen kohtalosta, joten tytön oletettiin kuolleen.
Saattoväestä tuskin kukaan osasi aavistaa, että yksi hautaan lasketuista arkuista olikin vainajan osalta tyhjä. Tai ainakaan ne palaneista talon raunioista löytyneet jäänteet, jotka oli arkkuun laitettu Varpun nimissä, eivät kuuluneet hänelle.
Kyläläiset eivät voineet uskoa todeksi lapsen paluuta sieltä, minne monien paikkakunnalta loikanneiden tiedettiin kadonneen lopullisesti.
– Lasta tultiin ihmettelemään kuin kuolleista herännyttä, Tasala kertoo kirjassaan.
Sukulaisprofessori: ”Kova kohtalo tytöllä”
Myöskään tapaamisissaan Tasalan kanssa Varpu Manninen ei paljasta mitään yksityiselämästään – tai on suorastaan kieltänyt siitä puhumisen lähiomaisiaan suojellakseen, professori Lähteenmäki kiteyttää Ylelle antamassaan haastattelussa.
– Sekin kertoo kuvaavasti siitä ahdistavasta salaisuuden verhosta, joka ympäröi Varpua kidnappauksesta lähtien ja teki hänestä erilaisen, muista poikkeavan, leimatun. Hän sai stigman, josta ei vapautunut koskaan. Kova kohtalo tytöllä.
Se tiedetään, että Varpu Manninen oli naimisissa ja hänellä oli lapsia.
– Pelko, turvattomuus ja itseluottamuksen puute ovat olleet kuin taakka minun harteillani koko elämäni ajan, Manninen kirjoittaa muistelmatekstissään, kun uni ei yöllä tahdo tulla silmään.
– Sisimpäni kiehuu voimattomasta raivosta. Eletty elämä vilistää silmieni ohi kuin filminauha. Mitä minä näenkään? En mitään hyvää, hauskaa tai myönteistä. Miksi minulle on elämässäni tapahtunut kaikki tämä?
Varpu Manninen menehtyi Lapin Sodankylässä 82-vuotiaana vuonna 2017.