Ensimmäinen Control on yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni, ja muutenkin tunnustaudun valtavaksi Remedy-faniksi. Vaikka kaikissa studion peleissä on omat hyvät ja huonot sen kaikista tähänastisista peleistä erinomaisen paljon.
Pelasin Control Resonantia odotellessani pitkästä aikaa ensimmäisen Controlin uudelleen läpi. Erinomaisen tarinan ja ympäristön kannattelema ensimmäinen Control on mielestäni edelleen viiden tähden arvoinen peli, vaikka kamppailu onkin sen selvä heikoin lenkki.
Myönnän suoraan, että odotukseni Control Resonantia kohtaan olivat valtavat. Trailerit vaikuttivat hyviltä ja pelimaailma vielä edellistäkin osaa oudommalta. Mikäli Remedy onnistuisi toistamaan ensimmäisen Controlin tai Alan Wake 2:n tasoisen tarinankerronnan ja samalla yhdistämään sen aidosti hyvään toimintaan, olisi kyseessä helposti vuoden peli -tasoinen julkaisu.
Kuva: © Remedy Entertainment
Lisää toimintaa
Control Resonant pyörähtää liikkeelle, kun ensimmäisessä pelissä Hissin valtaamaksi jäänyt Jessen veli Dylan herää koomastaan The Oldest Housessa. Tilanne on heikko, sillä Hiss on päässyt karkaamaan rakennuksen ulkopuolelle, Jesse on kadoksissa ja New York on sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti umpisolmussa.
Dylan saa aseekseen Aberrantin. Se on käytännössä rautakanki joka saa pelin aikana erilaisia muotoja, samaan tapaan kuin ensimmäisen pelin Service Weapon. Aluksi pelaaja valitse yhden kolmesta olomuodosta, ja lisätarjontaa tulee saataville myöhemmin.
Siinä missä Control oli olan takaa kuvattu räiskintä, on Resonant kolmannen kamerakulman Devil May Cry– ja Bayonetta -tyylinen melee-toimintapeli. Käytännössä toiminta on nopeatempoista nappulamäiskettä ja väistönapin hakkaamista, kun Dylan liikkuu Hiss-hirviöiden seassa ja niittää kammotuksia valitsemallaan aseen olomuodolla.
Kuva: © Remedy Entertainment
Toiminta ei varsinaisesti tee hyvää ensivaikutelmaa. Perushyökkäyksen hakkaaminen on yksitoikkoista, eikä alussa saatavat lisäkyvyt ole juuri sen jännittävämpiä. Perusvihollisetkin imevät vahinkoa kuin pesusienet, pomovastuksista puhumattakaan.
Tilanne kyllä paranee pelin edetessä, kun omaa kykypuuta pääsee päivittämään, mutta valitettavasti ainakaan omaan makuun kamppailu ei missään vaiheessa muutu Control Resonantin varsinaiseksi myyntivaltiksi.
Pelin vaikeustaso on oletuksena tiukahko. Vihollislaumat ovat jo alkuvaiheenkin taisteluissa isoja ja mittelöt voivat olla pitkiä. Voi olla turhauttava kokemus kuolla saman viisi minuuttia kestävän taistelusekvenssin viimeiseen vihollisaaltoon useampia kertoja, ja pelata samaa itseään toistavaa ottelua läpi kerta toisensa jälkeen.
Onneksi vaikeustasoa voi halutessaan säätää useilla eri mittareilla. Dylanista voi esimerkiksi tehdä kestävämmän tai vaihtoehtoisesti hahmon tekemää vahinkoa voi lisätä. Sankarista voi halutessaan tehdä jopa kuolemattoman, jos Control Resonantin haluaa pelata lähinnä tarinan vuoksi.
Kuva: © Remedy Entertainment
Isomman maailman kasvukivut
Control Resonantin pelimaailma on alusta alkaen hyvin erilainen kuin ensimmäisessä Controlissa. The Oldest House oli klaustrofobinen sokkelo, jossa oli suuri seikkailu päästä vierailemaan lukittuun toimistohuoneeseen.
Resonantissa pelimaailma on nykytrendin mukaan New Yorkin kokoinen kohtalaisen avoin alue, joka on Hissin jäljiltä vinksin vonksin. Siinä missä The Oldest House tuntui kompaktilta ja yksityiskohtaiselta, on New York täynnä kopiokoneella tehtyjä harmaista rakennuksista rakennettuja kortteleita. Pelin edetessä käyttöön aukeaa mahdollisuus taivuttaa painovoimaa, joka tuo seikkailuun onneksi uuden oluttuvuuden.
Pelin edetessä Dylan pääsee vierailemaan muutamassa erityisessä lokaatiossa. Sen enempää spoilaamatta ne ovat ehdottomasti pelin parasta antia, ja saavat toivomaan, että olisipa koko Resonant rakennettu samaan tapaan.
Avoin maailma tuo mukanaan myös avoimen maailman kesto-ongelman. Tuntuu hölmöltä lähteä pelastamaan sivutehtävän kissanpentuja, kun päätarinassa on juuri paljastettu koko maailman tulevaisuutta uhkaava akuutti vaara.
Muutenkin pelimaailma tuntuu seuranneen liikaa nykytrendiä, jossa enemmän on parempi. Itse nautin enemmän ensimmäisen Controlin tiukasta paketista, kuin sivutehtäviä ja yhdentekevää pikkupuuhaa täyteen ahdetusta New Yorkista.
Kuva: © Remedy
Tarina jää taka-alalle
Suurimpana pettymyksenä Control Resonantin tarinankerronta ei yllä Controlin tai Alan Wake 2:n tasolle. Siinä missä ensimmäisen Controlin alku on tarinallisesti mielestäni yksi pelihistorian parhaista, on tilanne Resonantin kohdalla päinvastainen. Dylan lähtee mähisemään New Yorkiin juuri ilman mitään taustoitusta, ja tarina seuraa sitten perässä.
Esimerkiksi ensimmäinen pomovastus tupsahtaa taivaalta vastaan jo noin tunnin jälkeen. Otus on näyttävä ja ehdottoman Remedy-outo, mutta sen olemassaololle tai tarkoitukselle ei anneta oikein mitään järkevää selitystä. Vedetään pataan, ja mietitään sitten myöhemmin. Tarina alkaa hiljalleen aueta pelin edetessä, mutta paikallaan junnaavan alun läpi kömpiminen on paikoitellen raskasta.
Hahmona Dylan on kaukana dynaamisesta.
Lapsesta asti FBC:n vankina elänyt sankari on Jesseen verrattuna persoonaton ja harmaa patalappu, joka ei voita pelaajaa puolelleen. Dylania FBC:n talutusnuorassa pitävä Zoe ei ole sekään hahmo, joka varsinaisesti innostaisi pelastamaan maailman, eikä hahmokaartista löydy muitakaan ensimmäisen pelin Ahdin kaltaisia uusia valopilkkuja.
Yleisesti ottaen pelissä tuli useaan otteeseen olo, kuin pelaisi alphaversiota. Palikat olivat tavallaan jo olemassa, mutta ne tuntuivat vielä vähän placeholdereilta lopulliselle sisällölle.
Kuva: © Remedy Entertainment
Visuaalisesti hieno
Graafisesti Control Resonant näyttää sentään upealta. Hissin valtaama New York on niin uuskumma kuin voi vain olla ja paikoitellen peli näyttää suorastaan taideteokselta. Pelaaminen onnistuu heikommallakin raudalla, mutta jos grafiikka-asetukset voi kääntää tappiin, palkitsevat pelin visuaalit erinomaisen hienosti.
Myös tekninen toteutus on kunnossa eikä peli kärsi pahemmista suorituskykyongelmista. Soundtrack on Remedyn tapaan sekin hyvällä tolalla.
Vaikka tässäkin tekstissä Control Resonantista on valitettu ja motkotettu monessa eri suhteessa, ei kyse ole lainkaan huonosta pelistä. Toiminta on perustoimivaa, tarinankerronta on puutteistaan huolimatta edelleen suurinta osaa kilpailevia pelejä edellä eikä pelimaailmakaan ole huono.
Jos peliä lähestyy ilman tappiinsa viritettyjä odotuksia, voi yllättyä jopa positiivisesti.
Control Resonant ei vain ole yhtä erinomainen kuin ensimmäinen osa, ja kyllähän se tosifania harmittaa. Pelasin ensimmäisen Controlin vuosia sitten läpi käytännössä yhdeltä istumalta, koska se oli vain niin älyttömän hyvä peli, ettei ohjainta malttanut laskea käsistä.
Control Resonant on edelleen ihan kelpo seikkailu, mutta samaa maagista otetta se ei enää saa aikaan.
CONTROL RESONANT
Julkaisupäivä: 24.9.2026
Studio: Remedy
Julkaisija: Remedy
Saatavilla: PlayStation 5, Xbox Series, PC (testattu)
Pelaajia: 1
Ikäraja: K18
Peliä pelattu arviota varten: noin 16 tuntia