Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä. WSOY 2025. 857 s.
Espoolaisen Samuli Knuutin (s. 1970) yli 850-sivuinen esikoisromaani on kirjoitettu pienellä präntillä.
Kirjallisuusihmisenä Knuuti on ollut jo kauan vanha tekijä ja suuruuksien työstäjä. Hänen kustannustoimittamiaan kirjoja on myyty lukematon määrä.
Pitkän linjan kustannustoimittaja antoi periksi elämänikäiselle unelmalleen romaanikirjailijan urasta vasta 49-vuotiaana.
Kuusivuotisen esikoisromaaniurakan jälkeen kirjailija on jäänyt ilmiselvän paljossa velkaa Miki Liukkoselle. Tämä mainitaankin eritoten kiittävissä loppusanoissa.
Eniten debytantti on ”oppinut” Liukkosen maksimalismista, jossa sanoja ei säästellä ja maailmaa syleillään ilman estoja.
Syyskuussa ilmestyneen esikoisromaanin päähenkilö on kirjailija Klaus Pettymys, joka on onnistunut tuottamaan viidennellä romaanillaan mitä ilmeisimmän menestyskirjan.
Rahavirtoja odotellessaan Klaus aloittaa matkan kirjallisuusinstituution keskiöön, viihteen ja taiteen yhtymäkohtaan, jossa todellinen menestys ja ylivertainen gloria mitataan.
Tuossa keskiössä alkaa tapahtua kaikenlaista outoa kirjailijoille ja näiden ympärillä liikkuville lakeijoille. Näiden etunenässä vyöryy ulkoiselta olemukseltaan väritön Niku Nuutti, Klausin oma kustannustoimittaja.
Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä sijoittuu lähitulevaisuuteen. Teos on Helsinki-romaani, vaikka välillä piipahdetaan myös ulkomailla. Varsinkin helsinkiläinen lukija voi löytää kosolti samastumispintoja.
Yhtä yksittäistä lajityyppiä Knuutin romaanille on vaikea määrittää. On matkakertomusta, tulevaisuusdystopiaa, metafiktiota ja jonkin verran humoristista kerrontaa. Kirjailija ilmiselvästi nauttii eri kerrontatapojen ja tekstilajien sekoittamisesta.
Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemassa (1985) käytiin voimalla kiinni muodikkaaseen romaanimuotoon ja venytettiin sen rajat äärimmilleen. Knuutin kokeileva proosa tekee samantyyppisiä asioita kirjoittamiselle itselleen:
”Todellisuudessa kaikki teokset syntyvät kuolleena. Elämää niihin voi puhaltaa vain lukija, joka löytää niistä parhaista jotakin häntä itseään koskettavaa – mikä on harvinaista, sillä hyviä romaaneja on harvassa ja hyviä lukijoita vielä harvemmassa.”
Lopputulema on kaukana viihteellisestä lukuromaanista. Enemmän Knuuti hakee taiteellista ulottuvuutta – ja onnistuukin tavoitteessaan. Hän kokeilee urakalla, kuinka laaja teos pysyy vielä aiheeltaan kasassa.
Samuli Knuutia ei voi moittia kunnianhimon puutteesta. On kuin kirjailijan olisi saatava kaikki tässä ja nyt, yhdellä istumalla tai teoksella. Se selittää romaanin suuret mitat, laajat aiheet ja maailmanparannustendenssin.
Luin Knuutin romaania enemmän dystopiana kuin utopiana. Saapa nähdä, jäikö kirjailijalle aineksia seuraavaan romaaniin.