Romaani

JP Koskinen: Hyvät veljet

WSOY 2025. 302 s.

Hämeenlinnalainen kirjailija JP Koskinen on esillä nyt vähän joka puolella. Hänen Tulisiipi-menestysromaanistaan tehty näytelmä pyörii parhaillaan Hämeenlinnan teatterissa, ja ensi kesänä Kaupunginpuistossa nähdään hänen kirjoittamansa kesäteatterinäytelmä.

Tällä viikolla tuotteliaalta kirjailijalta ilmestyi myös uusi romaani. Hyvät veljet kertoo presidentti Urho Kekkosen lähipiiriin sattumalta ajautuvasta nuoresta pojasta, joka pääsee näkemään, millaista valtapeliä politiikan kulisseissa harrastetaan.

Romaaninsa tapahtumat Koskinen on sijoittanut herkullisesti vuoteen 1972. Kekkosen kolmansista presidentinvaaleista on neljä vuotta, ja katse on jo kahden vuoden päässä. Edellisisten vaalien alla Kekkonen oli sanonut julkisesti, että ne olivat hänen viimeisensä. Nyt hän ei halua pyörtää sanojaan, mutta ei luopua vallastaankaan.

Ratkaisuksi Kekkonen keksii poikkeuslain, jolla hän voisi jatkaa kauttaan ilman vaaleja. Päättäjät ja taustavaikuttajat pitäisi vain saada sen kannalle. Se tarkoittaa pitkiä päiviä ja tavallistakin enemmän suhmurointia suljettujen ovien takana.

JP Koskinen tarjoaa romaaninsa lukijoille mahdollisuuden kurkistaa näiden ovien taakse. Sinne heidät johdattaa epätodennäköinen hahmo, äitinsä ja isänsä ennen aikojaan menettänyt lahtelaispoika Pete. Hän on kaukaista sukua Sylvi Kekkoselle ja saa yllättäen äitinsä kuoleman jälkeen tältä kutsun muuttaa asumaan Tamminiemeen.

Kun ällistyttävästä alkuasetelmasta pääsee yli, tarina tempaisee mukaansa. Juonenkäänteet ovat gangsterimaisuudestaan huolimatta uskottavia.

Koskinen on perehtynyt 1970-luvun poliittiseen ilmapiiriin, tapahtumiin ja Kekkosen lähipiiriin. Mukana vilahtelevat niin Kekkosen rakastajatar Anita Hallama, neuvostoliittolainen diplomaatti Viktor Vladimirov kuin monet tunnetut lehtimiehet ja liike-elämän harmaat eminenssit. Sekä tietysti pitkä liuta kotimaisen politiikan kermaa, aina nuoresta Ike Kanervasta Erkki Tuomiojaan.



JP Koskisen uutuusromaani Hyvät veljet sijoittuu vuoteen 1972, jolloin presidentti Urho Kekkonen varmisteli pysymistään vallan kahvassa hyvien veljiensä avulla. Kuva on tuolta vuodelta Riihimäen Erämessuilta. Riihimäen Messut

Maan äidistä, reuman runtelemasta Sylvistä Koskinen piirtää kuvan hauraana mutta viisaana tahtonaisena, joka osaa tarvittaessa myös ohjailla presidenttiä.

Urho eli Känä – tai Häiskä, niin kuin Sylvi-vaimo häntä kutsuu – näyttäytyy puolestaan valtaansa takertuvana vanhenevana hahmona, joka kaipaa takaisin nuoruutensa voiman päiviin.

Lähipiiri on jo havainnut ensimmäisiä merkkejä alkavasta muistisairaudesta. Myös Kekkonen itse on huomannut, ettei pysty aina muistamaan tapaamistensa sisältöä. Niinpä hän värvää sukulaispoikansa muistikseen ja pyytää tätä mukaan tärkeimpiin tapaamisiinsa.

Pian Pete saa muitakin tehtäviä. Hän kulkee myös presidentin henkivartijan mukana arkaluontoisilla kovistelukeikoilla, joiden tarkoituksena on saada Kekkosen vastustajat tämän puolelle uhkailun, kiristyksen ja suoranaisen väkivallan avulla. Lahjonnan presidentti hoitaa pääosin itse.

Myös Kekkosen puoluetoveri ja kilpailija, alkoholisoitunut ex-pääministeri Ahti Karjalainen onnistuu värväämään Peten apurikseen. Yhtäkkiä poika on tilanteessa, jossa hän toimii yhtä aikaa Kekkosen salaisena muistina, tämän gangsterina ja vastustajan agenttina.



–

Omatunto alkaakin pian kolkuttaa pohjimmaltaan hyväntahtoisen nuorukaisen mieltä. Olisiko hänen kannattanut kuunnella Sylvi-tädin neuvoa ja miettiä tarkemmin, mihin kaikkeen on valmis suostumaan?

Pikku hiljaa Pete alkaa toimia oman päänsä mukaan. Hän esimerkiksi neuvoo Karjalaista panemaan korkin kiinni, vaikka tietääkin juopon ja ryypyn välissä seisomisen olevan maailman vaarallisin paikka. ”Varmasti ne tyypit, jotka haluaa kunnon vaalit, tykkäisi enemmän selvästä tohtori Karjalaisesta”, hän ohjailee.

Toisaalta seikkailut kiehtovat nuortamiestä. Kun henkivartija Jussi pyytää häntä mukaansa vaaralliselle keikalle, Pete ei tohdi kieltäytyä.



JP Koskinen sukeltaa uutuusromaanissaan 1970-luvun alun Tamminiemeen, jossa asuu muistinsa ja valtansa murenemista pelkäävä presidentti. Esko Tuovinen

Ihmiskuvaajana JP Koskinen on pikemminkin vähäeleinen vedostelija kuin pieteetillä pensseliinsä tarttuva öljyvärimaalari. Hän luonnostelee selväpiirteisiä hahmoja, jotka lukija voi mielessään värittää loppuun.

JP Koskinen on itsekin taustaltaan matemaatikko, joten hän osaa heittäytyä matemaattisesti lahjakkaan työläispojan nahkoihin. Päähenkilö Pete onkin romaanin henkilöistä samastuttavin.

Petessä voi nähdä samoja piirteitä kuin Finlandia-ehdokkaaksi valitun Tulisiiven (2019) herkässä Kaarlessa, joka hänkin joutui osin tahtomattaan politiikan myrskyjen riepottelemana vallanpitäjien välikappaleeksi. Molemmille on leimallista myös tietty kirkasotsaisuus yhdistettynä pragmaattiseen puolueettomuuteen.

Historian taiturina JP Koskinen ei pelkää suuria aiheita, jotka hän kuitenkin käsittelee pienten ihmisten kautta. Hän tuo esiin vallan sokaisemien ihmisten raadollisuuden, mutta myös inhimilliset piirteet. Kukaan ei ole pelkästään hyvä tai paha, sillä tulkinta tehdään usein vasta jälkikäteen voittajan näkökulmasta.

JP Koskinen on onnistunut kirjoittamaan viihdyttävän, mutta silti uskottavasti Suomen historiaa tulkitsevan lukuromaanin vallasta, vallanhimosta ja sen väistämättömistä seurauksista.