Valokuvassa näyttelijät Seela Sella ja Veikko Honkanen istuvat täydessä kylpyammeessa. On vuosi 1982 ja tekeillä kuunnelma Sinuhe egyptiläinen Radioteatterille. Sinuhen ja Neferneferneferin väliseen kohtaukseen tarvitaan veden ääniä, joita näyttelijät ammeessa valokuvassa luovat.
Kuva on vain yksi esimerkki Kulttuurin vuosisata -teoksen (SKS Kirjat, 2025) perinpohjaisesta sukelluksesta Yleisradion ohjelmatyöhön vuosina 1926– 2025 Yleisradio täyttää ensi vuonna sata vuotta ja sitä juhlistamaan on koottu järkälemainen kirja, joka keskittyy luovaan ohjelmatyöhön sekä radiossa että televisiossa.
Työryhmä Anu Koivunen, Maiju Kannisto, Heidi Heinonen ja Janne Mäkelä ovat tehneet valtavan työn ja luoneet lukijaystävällisen kirjan. Teoksessa on kattavat viite- ja lähdeluettelot ja alun sisällysluettelosta on helppo etsiä omat mielenkiinnon kohteet.
Pelkästään valokuvien katselu tuo mieleen monta muistoa vuosikymmenten varrelta, mutta teos tarjoaa lukemista myös tästä ajasta
Ennen muuta kirjasta huomaa, miten paljon Yleisradio on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin. Toisekseen se panee miettimään, minne julkisen palvelun yhtiö on nyt matkalla.
Jo Petri Tammisen Sinua sinua -romaanin (Otava, 2025) nimi kertoo, mistä on kyse. Suurella osalla meistä kirjan nimi jatkuu mielessä tuttuna rakkauslauluna – jota myös romaanin kertoja yrittää nuoruudessaan kääntää tšekin kielelle suurelle rakkaudelleen.
Praha on iso osa romaania. Sinne kertoja menee kihlausmatkalle morsiamensa kanssa, mutta rakastuukin samalla matkalla toiseen.
Pieni teos on lämmittävää luettavaa. Kertoja pitää itseään varovaisena miehenä, joka on ymmärtävinään kaiken, mitä keskustelukumppani sanoo. Varovainen tai ei, naisiin hän ihastuu nopeasti ja liikkuu ketterästi rakkauden perässä. Tai mitä voisi luulla rakkaudeksi.
Vuosikymmeniä myöhemmin kertoja etsii nuoruuden rakkauttaan internetin sovelluksista ja löytääkin sen – kuten meistä kaiketi aika monet muutkin ovat tehneet. Kaiken yllä leijuu nostalgiasta ja kaipauksesta huolimatta myös onni tästä päivästä ja omista rakkaista juuri nyt.
Tsekkiläisen Alena Mornštajnován Hana (Kairaamo, 2024) vie surulliselle, mutta antoisalle matkalle taannoiseen Tšekkoslovakiaan. Holokaustia ei ole edes mainittu kirjan kansilehdillä, mutta siitä kirja lopulta kertoo.
Näyttämö on pieni Meziříčín kaupunki, jossa 1950-luvun puolivälissä puhkeaa raju lavantautiepidemia. Tauti tekee pienestä Mirasta orvon ja hän päätyy ainoan hengissä olevan sukulaisensa Hana-tädin luokse. Hana on kolkko ja outo nainen, jota Mira ei entuudestaan juuri tunne.
Romaani kulkee eri aikatasoilla 1930-luvulta alkaen. Lukija pääsee seuraamaan esimerkiksi sitä, miten Hitler nousee Saksassa valtaan ja miehittää myös Tšekkoslovakian.
Hätkähdyttävintä Hanassa ovat kuvaukset siitä, miten natsismi ja juutalaisvastaisuus tulivat kuin varkain pikkukaupunkiin. Romaanin tapahtumat muistuttavat, että vastenmielisetkin ajatukset voivat hiljalleen muuttua hyväksytyiksi, ellei niitä pysäytetä ajoissa.
Teoksensa Minä olin Anastasia (Docendo, 2025) saatesanoissa kirjailija Ariel Lawhon kutsuu romaaneja satojen sivujen mittaiseksi yökyläksi. Sellaiseksi tämä hänen kevyehkö historiallinen romaaninsa sopii mainiosti.
Romaani on kertomus kahdesta naisesta, joista toinen on Venäjän viimeisen tsaariperheen nuorin tytär Anastasia Nikolajevna Romanova. Perhe teloitettiin Venäjän vallankumouksen jälkeen, mutta huhu Anastasian selviytymisestä jäi elämään. Romaanin toinen päähenkilö on Anna Anderson, joka vuosikymmenien ajan väitti olevansa Anastasia.
Teoksessa vuorottelevat Anastasian ja Annan tarinat, ja lopussa odottaa yllätys. Minä olin Anastasia tuskin antaa uutta lukijalle, joka on perehtynyt Romanovien kohtaloon ja lukenut aiheesta kirjoitettuja lukuisia kirjoja.
Muille romaani voi olla ihan sopiva yökylä.
Ellet vielä kuulu talviuimareiden onnelliseen joukkoon, nyt on juuri oikea aika aloittaa totuttelu kylmään veteen. Eikä aikaakaan, kun olet ihan koukussa, usko pois!
Leena Reikko