Sakari Siltala kuvaa elävästi sahan ja Pihlavan yhteisön kehitystä läpi vuosikymmenten.
Sakari Siltala: Särmät, linjat ja raamit. Pihlavan saha 1875–2025. Siltala 2025. 270 s.
Peräti 150 vuotta Suomen, suomalaisen yritystoiminnan, sahaelämän ja Pihlavan historiaa. Noinkin voisi kuulua kuvaus Sakari Siltalan uutuusteoksesta Särmät, linjat ja raamit – Pihlavan saha 1875–2025. Ja löytyy tiiviistä paketista myös annos työväenhistoriaa, suomalaisen arjen ja kulttuurin muutoksen kuvausta sekä esimerkki siitä miten paikallinen on myös valtakunnallista, jopa globaalia. Laudat ja lankut ovat alusta asti lähteneet vientiin, vaikutteet, innovaatiot ja aatteet puolestaan kulkeutuneet Pihlavaan mistä milloinkin.
Siltala tekee heti kirjan esipuheessa selväksi, että nyt ääneen pääsevät sekä työnantaja että -tekijä ja että enää asioita ei piilotella eikä silotella. Sahan historiat vuosilta 1950 ja 1975 olivat vielä hyvin erilaisia. Työntekijät jäivät varjoon, ja vuoden 1918 tapahtumia ei noteerattu lainkaan. Nyt kirjailijan toive on, että ”kirja tuoksuu sahanpurulta, pihkalta, tukkimetsältä, merituulelta ja suopursulta, mutta myös haisee hieltä, vereltä ja kyyneleiltä”.
Teos keriytyy auki tavanomaisen historiankirjoituksen tapaan kronologisesti, ajan kuljettamana. Vauhtiin pukkaudutaan Saksan-Ranskan -sodan jälkimaininkien kysyntäpiikin vauhdittamana vuonna 1875 senaatin antaman luvan ja ruotsalaisen tieto-taidon varassa. Yhtiön nimi on tuossa vaiheessa Fredriksfors, sahan pomo riikinruotsalainen Karl Mellqvist ja Ruotsista tulevat myös alan miehet.
Paikallisille riittää aluksi vain hanttihommia. Seuraavan vuosikymmenen lopussa sahan kohtalo kytkeytyy yhteen Suomen teollisuushistorian suurnimeen, Ahlströmiin. Merikarvialaislähtöinen Antti Ahlström ostaa konkurssikypsän sahan jo omistamiensa muiden sahojen, ruukkien ja maatilojen jatkoksi. Sahaa modernisoidaan, työpaikat säilyvät ja lisääntyvät, sivussa alkaa kasvaa myös Pihlava.
Vuosisadan vaihdetta ja heti sitä seuranneita vuosikymmeniä voi pitää historiantutkijan ja -tallentajan koetinkivenä. Tapahtumien määrä ja niiden kokoluokka järisyttävät muotoutuvaa uutta valtiota ja sen yhteiskuntaa, teknologinen kehitys on huimaa, uudet aatteet pohdituttavat ja villitsevät. Syttyy sotia ja pienempiä kahakoita, vastakkainasetteluja, käynnistetään uusia alkuja. Mitä tästä kaikesta valita paisuttelemattomaan kirjaan?
Siltala selviytyy, ja onnistuu, pysymällä uskollisena esipuheen lupauksilleen. Kaiken keskiössä säilyvät saha ja sen työntekijät sekä paikallisyhteisö. Hiki ja viina todella haisevat, ja verikin roiskuu. Sahapalot ovat arkipäivää – ja lakot.
Toimivana tukipilarina tekstilleen Siltala käyttää erityisesti paikallista mutta myös valtakunnallista lehdistöä, Satakunnan Kansaakin ja sen edeltäjää Satakuntaa, mutta erityisesti työväenlehdistöä. Veren, hien ja kyynelten hajua ja makua korostaa päätös seurata ja kuvata tarkasti sahalla erityisesti sen alkuvuosikymmeninä usein tapahtuneita tapaturmia ja värikkäitä sattumuksia.
”Helmikuussa 1933 ruhjoutui 19-vuotiaan työmies Leo Tillqvistin käsi vaunun alle. Samassa kuussa työnsi työmies Frans Yrjö Valtanen vihastuksissaan työnjohtajan mereen ja sai kahdeksan kuukauden kuritushuonetuomion. Toukokuussa ammuskeltiin Pihlavan edustalla pirtulaivaa, jolta rantaan paenneesta moottoriveneestä juoksi kaksi herrasmiestä Pihlavan sahan lautatapulien väliin.” (s. 131)
Myös kirjailijan tyyli ja ote tukevat teoksen maanläheisyyttä ja konstailemattomuutta. Virkkeet ovat lyhyitä ja usein yksilauseisia, ja kerronta huilaa eteenpäin ilman sanasumia. ”Sivistyssanat” ja vaikeat käsitteet loistavat poissaolollaan, ja kun Siltala on jo kokenut Suomen puunjalostusteollisuuden vaiheiden tallentaja, saa lukija lähitapahtumille luotettavaa taustaa.
Niin selvästi havaittava kirjailijan valitsema ihmisen kautta -näkökulma on, että hieman jää ihmettelemään, oliko sitä tarpeen niin kovasti esipuheessa korostaa. Mene ja tiedä, lopputulos on joka tapauksessa varsin tyylipuhdas.
Vuosituhannen vaihdetta kohden pääsevät myös työnantajapuoli ja herrat kirjassa enemmän ääneen. Yritysjärjestelyt seuraavat toisiaan, ja myös Ahlström jatkaa jo aiemmin aloittamaansa tuotantolaitoksiensa keskittämistä ja niistä luopumista. Niin myydään lopulta myös Pihlavan saha vuonna 2013 Pekka Kopran Westas Oy:lle.
Ajoitus osoittautuu hyväksi, sillä koronavuodet nostattavat pian huippusuhdanteen, joka kuittaa sahan modernisoinnin. Operaatioiden tuloksena puu kulkee Pihlavan ja sen sahan kautta edelleen, vaikka osa sahaa ja sen lähialue ehdittiin jo ennen Westaksen kautta nimetä valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
Siltalan elämänmakuinen historiateos kertoo, miten ja miksi tässä näin kävi. Suosittelen niillekin, jotka ovat tavanneet kavahtaa yhtiöiden juhlajulkaisuja ja historiikkeja.