HIFK on onnistunut alittamaan jo valmiiksi matalat odotukset häpäisemällä itsensä jo kahdesti oman yleisönsä edessä, kirjoittaa Yle Urheilun jääkiekkotoimittaja Tommi Seppälä.
Avaa kuvien katselu
Olli Jokisella riittää pohdittavaa HIFK:n peräsimessä. Kuva: Matti Raivio/All Over Press
Ei HIFK:n kai pitänyt enää viime vuosia huonommin pystyä pelaamaan. Kolmen Ville Peltosen luotsaaman alavireisen vuoden jälkeen seuran oli pakko reagoida ja vaihtaa kipparia. Penkin taakse hankittiin Mikkelissä takavuosina erinomaista työtä tehnyt, pelaajaurallaan yhden mestaruudenkin seurassa voittanut Olli Jokinen.
Tältä osin kannattajien rukouksiin vastattiin.
Toisaalta samaan aikaan päälle lyötiin kulukuuri, mitä on vaikea Helsingin IFK:n tapauksessa ymmärtää. Helsingin IFK on kuin Real Madrid, Los Angeles Lakers tai New York Yankees – se ei kerta kaikkiaan voi uudelleenrakentaa omilla pojilla. Eikä varsinkaan, kun HIFK:n junioriputken taso on mitä se on.
Muutamien loukkaantumisten seurauksena tilanne on kuitenkin se, että HIFK on luisteluttanut jäälle sanalla sanoen karmean kokoonpanon toistaiseksi jokaisessa ottelussaan. Mukana on pelaajia, jotka eivät pysty Liiga-tasolla uskottavasti HIFK:n paidassa pelaamaan.
Jälki on ollut sitten sen näköistäkin.
Se toki voitti avausottelussaan Jukurit, mutta konttasi sen jälkeen häpeällisellä tavalla kotiavauksessaan Espoon isäntänä. Tämän jälkeen takkiin tuli kellarikerroksiin povatulta Pelicansilta ja keskiviikkona Lukko takoi kahteen erään taululle Helsingissä murskaavat 0–5-lukemat.
Kasassa saattaa olla ainekset yhdelle seurahistorian karmeimmista kausista.
Avaa kuvien katselu
Lukko tykitti keskiviikkona Niko Hovisen vaihtoon alle kahdeksan minuutin jälkeen. Kuva: Matti Raivio/All Over PressTaas pyydellään anteeksi
Syyllisiä ei tarvitse kaukaa hakea.
Ensinnäkin seuran urheilujohtaja Janne Pesonen on epäonnistunut kahden vuoden aikana työssään. HIFK:lla ei ole sen enempää ykkösmaalivahtia kuin ykköspuolustajaakaan. Joukkue on hidas ja kankea, vaikka tuoreen päävalmentajan pelitapa huutaa jalkavuutta.
Kakkosmaalivahdiksi Pesonen hankki Tapparassa menneellä kaudella pahasti epäonnistuneen Paavo Kohosen, kuka tietää, millä perusteilla. Pesosen CV on pullollaan huteja minkä lisäksi suurseuratason avainpelaajat ovat jääneet hankkimatta.
Toki Pesosta kahlitsee päällä oleva kulukuuri, mutta silti. HIFK:ta ei ajeta näin.
On sanomattakin selvää, että kapteeni Iiro Pakarisen, Petr Kodytekin sekä luottopuolustajien Aron Kiviharjun, Petteri Lindbohmin ja Ilari Melartin loukkaantumiset tuntuvat, mutta pelkästään niiden taakse HIFK ei voi avausviikkojen osalta paeta. Pelaaminen on vuotanut sekä rakenteen että yksilötason sitoutumisen osalta nololla tavalla.
Vastuunsa on siis Jokisellakin.
Avaa kuvien katselu
Olli Jokinen. Kuva: Oskari Mäkisarka / AOP
Yhtään väsyneemmällä narratiivilla tämä ei olisi nolon Espoo-tappion jälkeen voinut median edessä aloittaa. En tiedä, miten vuodesta toiseen Liigan kestonaurunaiheeksi profiloituvaa HIFK:ta kaikesta huolimatta tukevien fanien olisi pitänyt suhtautua Jokisen anteeksipyytelyihin heti ensimmäisen kotiottelun jälkeen.
Tätä anteeksipyytelyä ja selittelyä on Nordiksen lehdistötiloissa kuultu vuosikaudet, eikä sillä ole enää minkäänlaista arvoa.
Mikä lienee Jokisen käyttämä kortti keskiviikon viimeisimmän fiaskon jälkeen?
Avaa kuvien katselu
Lukon Jakob Stenqvist tuuletti 4–0-maalia HIFK:ta vastaan. Kuva: Roni Rekomaa / LehtikuvaLoska valuu ylhäältä alas
HIFK:lle ei voinut kauden alla asettaa kummoisia odotuksia, vaikka se lupaavan nuoren valmentajan ja jonkun laatupelaajankin hankki. Keskinkertaisen pelaajiston osalta se on monilta osin raskasjalkaista bulkkitavaraa. Kun tähän yhdistetään loukkaantumiset sekä organisaation läpäisevä täydellinen identiteettikriisi, alku on kääntynyt täydeksi painajaiseksi.
Uskomatonta kyllä, HIFK on onnistunut alittamaan vaatimattomatkin odotukset.
Häpeällisintä kauteen lähdössä on ollut alistuminen ja konttaaminen oman yleisön edessä. Nimenomaan uskottavuuden ja fanien luottamuksen palauttamisesta Jokinen on kauden alla toistuvasti puhunut, ja juuri siinä HIFK on anteeksiantamattomalla tavalla epäonnistunut.
HIFK:n alkukaudessa on vanhojen painajaisten kaikuja. Kuka vielä muistaa kauden 2001–2002, kun suuri ja mahtava jäi ulos pudotuspeleistä? Tai kauden 1996–1997, jolloin nyt penkin takana operoiva Jokinen todisti kentällä yhtä HIFK:n SM-liigan historian karmeimmista kausista?
Jos kurssi ei oikene pian, on täysin mahdollista, että HIFK sukeltaa alkaneella kaudella edellä mainittujen kausien tasolle.
Juurisyyt jääntason fiaskolle ovat silti toisaalla, ylemmissä kerroksissa. Loska valuu organisaatioissa aina ylhäältä alas. On osuvaa, että HIFK häpäisee itsensä kotiotteluissa, joissa se kunnioittaa edesmenneiden seuraikonien Frank Mobergin ja Pentti Matikaisen muistoa – jäljellä ei ole takavuosikymmenien kovasta johtajuudesta rippeitäkään.
Johtajuusongelman korjaaminen on lopulta tärkeämpää kuin ohjauspelinyanssien hiominen.