Jos Juha Seppälän (s. 1956) laajassa kirjallisessa tuotannossa on jokin yhtenäinen linja, luonnehtisin sitä banaaliuden juhlinnaksi. Hänen uusin romaaninsa Kehtolaulun koordinaatit on linjalle luontevaa jatkoa.
Tällä kertaa Seppälä on valinnut käsiteltäväkseen ehkä suurimman ja ajattomimman mahdollisen teeman: kuoleman.
Seppälälle tyypillisesti romaanin kerronta on sen verran sirpaleista, että perinteisestä juonesta ei voi puhua.
Jonkinlaisena keskushenkilönä toimii ruumisauton kuljettaja, joka odottaa tapaavansa poikansa ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen.
Hautauspalvelubisnes onkin mainio miljöö kuoleman arkisten realiteettien kuvaamiseen. Tätä kautta Seppälä viskoo parhaimmillaan osuvia piikkejä kohti itseriittoista keskiluokkaa, joka tekee parhaansa unohtaakseen elämän rajallisuuden. Hautajaisiakin on kovin hankala saada sopimaan kiireisen uraohjuksen kalenteriin.
”Vähiten kunnioitusta vainajia kohtaan osoittavat omaiset, jotka sadepuutarhoissaan, dynaamisten istutusten, ahomansikoiden ja katsurapensaiden keskellä luontoa kuratoiden hakevat kalenteristaan sopivaa siunauspäivää festareiden, matkojen ja pleijareiden seasta, toisinaan parin kuukauden päästä, jopa kauempaa.”
Kovin makaabereihin saati groteskeihin sfääreihin – siis paljoakaan kauemmas pikkuporvarillisuudesta – Kehtolaulun koordinaatit ei silti kurottele. Lähimmäksi tulee erilaisten hautausmenetelmien seikkaperäinen kuvailu.
Lisäksi valokeilaan pintautuvat epäsankarillinen sotaveteraani, jonkinlaista metsäsissiä leikkivä äärioikeistohörhö sekä ikääntynyt kulttuurivaikuttaja. Etenkin viimeksi mainittu henkilö on mielenkiintoinen hahmo. Hänet voi tulkita jopa parodiaksi erinäisistä opeista, joiden mukaan kärsimys syntyy haluamisesta tai välittämisestä.
Tuloksena on niin täydellinen värittömyys, että se on jo itsessään taidetta.
Ja tietysti myös tämän elämästäkieltäytyjän osana on lopulta kuolla, kuten kaikkien muidenkin.
Kuolema on suuri tasa-arvoistaja. Tämä oli tunnettu ajatus jo keskiajalla, jolloin kuolevaisen oli nöyrryttävä Jumalan edessä.
Seppälä jatkaa muinaista memento mori -traditiota 2000-luvun proosallisessa hengessä, omalla järjestelmällisen banaalilla tavallaan. Ihminen, yksilö, on fyysisen olemuksensa voimaton vanki, yhtä ja samaa hajoavaa materiaa kaiken muun kanssa. Eikä tätä edes yritetä esittää vapauttavana tai lohdullisena ajatuksena.
Merkityksen etsiminen radikaaleista aatteista, tyhjyyden täyttäminen huvituksilla tai itse elämästä syrjään jättäytyminen ovat kaikki samanlaista turhuutta. Ainoa todellinen vastavoima kuolemalle näyttäisi olevan suvunjatkaminen. Ainakin ruumisauton kuljettaja kokee romaanin ainoan valonpilkahduksen, kun hän lopulta tutustuu poikaansa.
Nimessä Kehtolaulun koordinaatit kuuluu syntymän ja kuoleman sinänsä runollinen ykseys. Kehtolaulua voi laulaa paitsi vastasyntyneelle myös jollekulle, joka on nukahtamaisillaan ikuiseen uneen. Koordinaatit taas viitannevat ihmisen pyrkimykseen järkeistää maailma, paikantaa oma erillinen olemassaolonsa.
Pyrkimys on tietenkin toivoton, sillä maailma on arvaamaton ja ihmiset ovat epärationaalisia. Mannerlaatatkin liikkuvat, mikä vääristää koordinaattien paikkansapitävyyttä. Ainoa pysyvä asia on muutos, kaiken hajoaminen, kuolema.
Kehtolaulun koordinaattien rakenne tukee temaattista ydintä, niin kuin taiteellisesti kunnianhimoisissa teoksissa usein.
Seppälä koukkaa kerronnassaan välillä metafiktion puolelle, korostaa tekstinsä keinotekoista tai epäluotettavaa luonnetta. Eräät kohtaukset on kirjoitettu käsikirjoitusformaattia mukaillen ja kirjan loppupuolella kommentoidaan Kehtolaulun koordinaatit -nimistä romaania.
Kirjoittaminenkin lienee vain yksi epätoivoinen yritys tuoda elämään järkeä. Itse Seppälän romaani kuitenkin on, luultavasti tarkoituksella, yhtä epäsäännöllinen kuin itse elämä.
Kehtolaulun koordinaatit ei ole suinkaan nihilistinen teos. Aito nihilismi kumoaa itse itsensä, mikä mahdollistaa vilpittömän kaikelle nauramisen, jopa eräänlaisen ylevyyden. Pikemminkin Seppälän eetos on nihilismin kaapuun verhoutuvaa katkeraa moralismia, banaaliuden juhlintaa.
Kun teknisesti osaava kirjailija lähtee tältä pohjalta harkitusti rakentamaan teosta, voi syntyä vain Kehtolaulun koordinaatit.
Juha Seppälä: Kehtolaulun koordinaatit. 235 sivua. Siltala, 2025.
