Kommentti|Suomen naisyleisurheilijat purkivat pettymyksensä itkuun. Se näytti miehen silmiin valtavan helpottavalta ja luonnolliselta.
18.9. 16:31
Tokio
Suomalaiset kyyneleet virtasivat Japanin kansallisstadionilla Tokiossa torstaina.
Ensin itki loukkaantumisten kanssa pitkään kipuillut korkeushyppääjä Ella Junnila, joka ei pystynyt kyyneleiltään puhumaan.
Sitten median eteen tuli 800 metrin juoksija Eveliina Määttänen, jonka tunteet purkautuivat kovaäänisenä itkuna juuri ennen lehdistön haastattelukarsinaa.
Määttänen porasi kymmenisen minuuttia, huokaisi ja sanoi maajoukkueen viestintäpäällikölle: ”Nyt tuntee taas elävänsä.”
Sitten hän tuli verrattain hallituin tuntein toimittajien eteen.
Kotivastaanotinten keskikaljaosasto varmaan sanoi, että mitä perkelettä sinne mennään itkemään. Hypätkää paremmin ja juoskaa kovempaa tai jääkää kotiin.
Minä ajattelin yhtäkkiä Määttäsen parkua katsoessani, että olinpa hänelle kateellinen.
Juoksijalla on ollut pirun vaikea vuosi. Hän sai vuoristoleirillä virustaudin, joka iski keuhkoihin. Keuhkot kärsivät.
Määttänen ei päässyt normaalivauhtiinsa missään vaiheessa kesää, vaan joutui tappelemaan terveytensä kanssa. Hän kertoi, ettei voinut luottaa siihen, että kroppa kantaa.
”
Pojat suuttuvat ja purkavat pettymyksen aggressioon. Tai sitten pojat sulkevat itkun sisäänsä ja menevät juomaan viinaa.
Se on huippu-urheilijalle kamala tunne. Tokion illassa kausi oli sitten yhtäkkiä paketissa. Kaikki oli pantu taas kerran likoon, eikä mitään jäänyt käteen. Edessä oli huili, ylimenokausi ja uuden työn aloitus.
Itku tuli. Se oli täysin luonnollista. Se näytti hirveän vapauttavalta ja helpottavalta. Itkemisen jälkeen tuntui selvästi paremmalta.
Osaisipa itkeä. Minä pystyn selvin päin itkemään vain hautajaisissa ja klassisen musiikin konserteissa.
Muuten ei irtoa. Ei perkele kyyneltäkään.
Kun puolisollani on huono päivä, hän itkee Määttäsen tavoin, kuivaa silmäkulmat ja menee eteenpäin paremmin mielin.
Minäkin haluaisin. Ei vaan pysty.
Ei minulle ole lapsena sanottu, etteivät pojat itke.
Huomasin sen matkan varrella ihan itse muista pojista.
Pojat suuttuvat ja purkavat pettymyksen aggressioon. Tai sitten pojat sulkevat itkun sisäänsä ja menevät juomaan viinaa. Viimeisessä vaiheessa pojat vetävät itsensä kiikkumaan valaisinkoukkuun.
Junnilan ja Määttäsen tapa käsitellä pettymystä tuntui monin verroin rakentavammalta.
Urheilijan itku ei ole häpeä tai heikkous.
Itku on työkalu ja voimavara.