Aikuinen poika kantaa kameraa ja isä moottorisahaa romaanissa Sukupuut. Esikoiskirjailija Olli-Pekka Jauhiainen tiivistää teknologian kautta kaksi erilaista suhdetta metsään. Poika miettii luontokatoa, isä puun hintaa. Poika katsoo metsää etäämmältä, isä rämpii sen keskellä.
”Ehkä isälle moottorisaha on väline, jolla olla tekemisissä maailman kanssa, ja pojalle kamera on vastaavanlainen”, Jauhiainen sanoo.
”Ja kyllähän kamerallakin tavallaan leikataan tai yritetään upota siihen ympäristöön.”
Tapahtumat kuvataan pojan näkökulmasta. Hän on isoon kaupunkiin muuttanut mediatyöläinen, joka saapuu vanhempiensa luo pikkukaupunkiin. Isän mielestä seuraavan sukupolven on aika ottaa metsä omistukseensa. Asetelma on ajankohtainen. Suurten ikäpolvien metsäomistukset ovat siirtymässä seuraaville polville.
”Se voi tarkoittaa myös isoa muutosta metsäkeskustelussa”, Jauhiainen toteaa.
Kirjoittamisen myötä hän on seurannut keskustelua kiinnostuneena ja tuonut sen eri puolia osaksi hahmojaan. Kahden hahmon suhde ei kuitenkaan nojaa pelkkään vastakkainasetteluun.
”Se ei voinut muistuttaa somekeskustelua, jossa ollaan vankasti eri leireissä. Perheissä yritetään yleensä löytää siltoja erimielisyyksien yli.”
Mustavalkoisuuden sijaan Sukupuut kylpee vihreän eri sävyissä: metsä nähdään isän ja pojan silmin, kameran läpi, lajien paljoutena ja hakkuumaastona, päänsisäisissä fantasioissa ja peloissa.
Esikoisromaanin myötä Jauhiaista voi tituleerata kirjailijaksi. Hän on myös elokuvakäsikirjoittaja ja äänisuunnittelija. Jauhiainen opiskeli käsikirjoittamista Tampereen ammattikorkeakoulun ja manchesteriläisen Salfordin yliopiston yhteisohjelmassa. Samalla heräsi kiinnostus proosaan.
”Elokuvaa käsikirjoittaessa täytyy aina kirjoittaa vain sitä, mitä nähdään ja kuullaan. Siinä ei voi mennä esimerkiksi henkilön pään sisään”, Jauhiainen kertoo.
”Proosan kanssa taas oli se vaikeus, että miten päästä eroon siitä käsikirjoituskielestä ja miten mennä henkilöiden nahkojen sisälle.”
Sukupuita edelsi käsikirjoitus, jossa poika oli kameransa kanssa mukana sivuhenkilönä. Metsä ei ollut vielä teemana edes mukana. Palikat loksahtivat kohdilleen, kun Jauhiainen aloitti alusta, nosti pojan kertojaksi, rajasi tapahtumat muutamaan päivään ja pikkupaikkakunnalle.
”Se tavallaan pakotti leikkimään rajatulla määrällä legoja. Niillä ei voinut saada aikaan isoja linnoja. Se varmasti auttoi, että täytyi fokusoida siihen, mitä on.”
Jauhiaisen kirjallisiin innoittajiin kuuluvat ainakin Jyri Vartiainen (”kirjoittaa pienistä kaupungista ja niiden asukkaista tosi tarkasti ja modernisti”), Annika Idström (”tiivistä ja potenttia tekstiä”) sekä Aila Meriluodon päiväkirjat (”kaunokirjallisesti tosi ilmaisuvoimasta ja myös hyvin tiivistä”). Sukupuita varten hän luki kuitenkin lähinnä tietokirjallisuutta.
”Mulla on nytkin repussa yksi metsäaiheinen tietokirja, jota luen. En ole vielä valmis tämän teeman kanssa.”
Kirjan julkaisseen Atena-kustantamon sivuilla kerrotaan, että Jauhiainen on herännyt luontoaiheisiin koiriensa johdattamana. Kirjailijan perheessä on kaksi rescue-koiraa.
”Lähiluonnossa oleminen koirien kanssa on ihan erilaista. Siinä ei ehdi kännykkää näplätä. Ja kun pyörii niissä samoissa maastoissa, niitä alkaa katsoa tosi tarkkaan: tuolla asuvat sirittäjät, tuolla asuvat peipot ja niin edespäin.”
Jauhiainen kuuluu Eliökollektiivi-nimiseen esitystaideryhmään, joka on käsitellyt luontoa muun muassa hyönteisten, joutomaan ja rottien kautta, ikään kuin marginaalista. Sukupuut-romaani taas astuu kohti valtavirtaisia kysymyksiä kansakunnan historiasta ja lajien tulevaisuudesta.
Metsäteema tuli kirjaan kuitenkin mukaan puolivahingossa.
”Se oli tavallaan tekninen päätös, kun halusin saada pojalle vahvemman motiivin tulla takaisin pikkukaupunkiin.”
”Mutta se metsä alkoi kasvaa. Se säteilee oikeastaan joka paikkaan.”
Atena-kustantamo ja SK:n julkaisija Otavamedia kuuluvat samaan Otava-konserniin.
Olli-Pekka Jauhiainen: Sukupuut. 174 sivua. Atena, 2025.
